Maa tärisee, ja polvi

Vietin joulun eteläsaaren itärannikolla Christchurchissa. Palaan joulutunnelmiin myöhemmin, keskityn tällä kertaa vain tapaninpäivään. Nimittäin.

Heräsin yöllä kahden maissa hotellihuoneessa voimakkaaseen (mutta lyhyeen) maanjäristykseen. Tämän rinnalla Wellingtonissa tuntemani pikku tärähdys oli varsin säälittävä. Hetken kuluttua tuli toinen, melkein yhtä voimakas tärähdys. En ollut aiemmin kokenut "oikeaa" maanjäristystä, joten luonnollisesti loppuyö kului hereillä maatessa ja miettiessä, pitäisikö tässä lähteä ulos vai ovatko nämä vain vaarattomia jälkijäristyksiä Christchurchia syyskuussa koetelleesta  isommasta maanjäristyksestä.

Lyhyet järähdykset jatkuivat pitkin aamupäivää, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan niistä moksiskaan, joten yritin itsekin ottaa järähdykset seikkailun kannalta. Puoli yhdentoista aikoihin aamupäivällä kuitenkin tuli niin vahva tärähdys, että tauluja tippui seiniltä hotellihuoneessa ja sähköt menivät poikki, joten totesin että on ehkä paras mennä ulos ihmettelemään. Hotellin muut asukkaat ja henkilökunta istuskelivatkin siellä jo jalkakäytävän reunalla ja vastaanoton huippumukava Donald merkkaili vieraita listaansa työmaakypärä päässä.

Asukkaat ja hotellin koira Winnie odottelevat järistysten laantumista

Maanjäristystaidetta

Paikalliset sanoivat, että iso jyrähdys tuntui yhtä voimakkaalta kuin syyskuun maanjäristys, tosin syyskuun järistys oli kestänyt melkein minuutin ja tämä vain muutaman sekunnin. Radiossa kerrottiin, että järistys tuntui rajulta vaikka sen voimakkuus oli vain 4,9 Richterin asteikolla (syyskuussa 7,1), sillä sen keskus oli vain muutamien kilometrien syvyydessä ja vieläpä vain parin korttelin päässä hotellistamme.

Hotelli oli vanha, mutta se vaikutti kestävän tärähdykset hyvin. Muualla Christchurchissa vahinkoja kuitenkin tuli, ja esimerkiksi ostoskeskuksia ja Base-hostelli jouduttiin evakuoimaan. Kaupungin keskellä seisova katedraalikin sai vaurioita. Kun sähköt palasivat eikä maa ollut hetkeen järissyt, Donald totesi että sisällä on varmaankin taas turvallista. Itse lähdin hiukan kävelylle, kun ei tehnyt mieli odottaa, putoaako katto niskaan.

Kaupungilla oli rauhallista kaikesta huolimatta (tosin ihan keskustassa oli kuulemma ruuhkaa kaduilla)

Taidekeskus suljettiin varmuuden vuoksi

Murtunut savupiippu

Pieniä järistyksiä tuli harvenevaan tahtiin koko loppupäivän, ja vielä yöllä kahdentoista jälkeen tuli yksi voimakkaampi. Oli kyllä melko pelottava päivä, kun vähän väliä tärähteli eikä koskaan tiennyt, tulisiko seuraavaksi niin iso järähdys, että talo kaatuu. Olihan se toisaalta jännittäväkin kokemus, mutta edelleen kyllä hiukan kauhistuttaa ja jokainen lattian tärähdys saa säpsähtämään. Vaikka olen jo Kaikourassa, 180 kilometrin päässä. No, eiköhän tästä traumoitta selvitä!

Uutinen aiheesta NZ Heraldin sivuilla
Videoraportti maanjäristyksistä

Meri Kirihimete!

Hilpeää joulua Keski-Maasta!

Uuden-Seelannin tarkimmin varjeltu salaisuus

Maorien legenda kertoo, että jumala nimeltä Tu-te-raki-whanoa loi Uuden-Seelannin länsirannikolle upean vuonoalueen. Ikävä kyllä vuonot olivat niin upeita, että paikalliset ihmiset lakkasivat tekemästä töitä ja ihailivat vain kauniita maisemia kaiket päivät. Jumalatar Hinenuitepo suuttui laiskottelijoille ja loi pistävät mäkäräiset laittamaan ihmisiin liikettä.

Kyllä, Uudessa-Seelannissa on myös varjopuoli, ja se varjopuoli ovat mäkäräiset (sandflies). Ne ovat pieniä, äänettömiä ja pistävät huomaamatta. Myöhemmin pistosta kyllä ei voi olla huomaamatta. Itse ainakin olen aivan rumien ja kutisevien paukamien peitossa, vaikka kuinka heitän antihistamiinia hetulaan.

Joku bussissa matkalla Milford Soundille kysyi, että onko siellä mäkäräisiä. Bussikuskin vastaus taisi olla vanha vitsi: "There's not a single sandfly in Milford Sound. They all have wives and big families."

Wellywoodin kukkuloilla

Reissun pisin yksittäinen pysähdys oli Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington. Työkaverini tytär Kristina oli ystävällisesti (ja rohkeasti) luvannut majoittaa minut kahdeksi viikoksi pelkän Facebook-tuttavuuden ja äitinsä ilmeisten suositusten perusteella. Kristina ja poikaystävänsä Matteo osoittautuivat lievästi sanottuna loistaviksi majoittajiksi, ja tulimme juttuun mainiosti. Asiaa auttoivat varmasti yhteiset mielenkiinnon kohteet, kuten elokuvat ja Disney/Pixar.

Näkymää parvekkeelta

Tällaistakin voi parvekkeelta vakoilla

Weta vierailulla

Edelleen parvekkeelta

Kristinan ja Matteon asunto sijaitsi lähiössä nimeltä Seatoun, ja sen parvekkeelta avautui näkymä merelle ja Miramarin lähiöön. Miramar tunnetaan leikkisästi nimellä Wellywood (Hollywoodin mukaan), koska alueella sijaitsevat mm. Taru Sormusten herrasta -elokuviin lavasteet, pienoismallit, aseet jne. tehnyt Weta Workshop sekä Peter Jacksonin elokuvayhtiön kuvausstudiot. Jackson itsekin asuu Miramarissa, ja kuulemma sekä hän että Wetan johtaja Richard Taylor käpystelevät ajoittain kartsalla. Minä en kyllä nähnyt.

Kävelylenkeillä katsoin uteliaana jokaiseen avoimeen varastoon, jos siellä vaikka näkyisi jotakin mielenkiintoista. Yhdellä reissulla innokkuus palkittiinkin: kävelin Weta Workshopin toimiston ohi, ja näin avoimesta varaston ovesta ison balrogin pään seinällä roikkumassa. Lisäksi pihalla oli porukkaa maalaamassa muovisia kiviä. Todellista Wellywoodin taikaa!

Kristina ja Matteo ovat molemmat töissä Weta Digitalilla, joka tekee tietokone-erikoistehosteita elokuviin kuten Taru Sormusten herrasta ja Avatar. Tällä hetkellä työn alla ovat mm. Tintti-elokuva, Apinoiden planeetta 2 ja tietenkin tuleva Hobitti. Kristina ei voinut paljonkaan työstään salassapitovelvollisuuden vuoksi kertoa, mutta Matteo on töissä jälkituotannon puolella ja pääsin käväisemään hänen työpaikallaan, jossa muuten oli noin vain sormustenherra-leffojen haarniskoja ja aseita koristeena ja nurkassa Peter Jacksonin elokuvassa käyttämä pienois- King Kong. Että sellainen työpaikka. Matteo kertoi työstään ja näytti hiukan, miten hän muokkaili apinoiden ilmeitä Apinoiden planeetta -leffaa varten. Varsin siistiä!

Ihanat majoittajani raahasivat minut kiltisti mukaan myös ystäviensä luo (ja Weta Digitalin pikkujouluihin), ja tapasin monia mukavia tyyppejä. Wellingtonissa oli siis hiukan liiankin kivaa, ja meinasi suunniteltu työnteko jäädä vallan jalkoihin...

Sunnuntai-iltapäivä Scorching Bayssa

Scorch-O-Raman (ent. Chocolate Fish) terassilla myös ennen tuntemattomat Sormusten herran tähdet istuskelivat asuessaan kuvausten aikana Peter Jacksonin rantatien varrella omistamissa taloissa.

Pelottava yksityiskohta Scorch-O-Raman seinässä.

Wellington osoittautui kaikin puolin mainioksi kaupungiksi. Keskusta on kohtalaisen pieni, sen kävelee päästä päähän 20 minuutissa. Merenranta on lähellä ja kaupungissa on rento, jopa hiukan luova fiilis. Rannan tuntumassa sijaitsee Te Papa -kansallismuseo, jonne pääsee ilmaiseksi ihastelemaan näyttelyitä Uuden-Seelannin historiasta ja kulttuurista sekä vaihtuvia taidenäyttelyitä. Maanjäristyssimulaattorissa voi kokeilla, miltä tuntuu olla maanjäristyksessä. Simulaatio olikin hyvää harjoitusta, sillä koin joitakin päiviä myöhemmin elämäni ensimmäisen maanjäristyksen. Se oli tosin niin pieni, että piti ihan Kristinalta varmistaa, että se tosiaan oli maanjäristys eikä esimerkiksi ohi ajanut rekka.

Rantakadulla

Kajakkeja keskustan tuntumassa

Moan luuranko Te Papassa

Wetan häkkyrä keskustassa

Parlamenttitalo eli "mehiläispesä"

Taru Sormusten herrasta -elokuvia kuvattiin aikanaan ahkerasti Wellingtonin ympäristössä, ja useampi firma tarjoaa kiertoajeluja alueen kuvauspaikoille. Päätin valita Rover Toursin kierroksen, koska olen lukenut yhden firman oppaan pitämää blogia. Minulla kävikin aika munkki, sillä valitsemanani päivänä olin ainoa kiertoajelun osallistuja, joten sain luksus-yksityiskierroksen, ja oppaana sattui vieläpä olemaan nimenomaan blogia pitävä Jack, joka oli aivan hämmästynyt siitä, että joku yleensäkin lukee hänen blogiaan. Jack on itse sormustenherrafani henkeen ja vereen, joten kierros oli todella perinpohjainen ja viihdyttävä. Kuvauspaikkojen bongailu oli loistava tekosyy kierrellä Wellingtonin ympäristöä.

Tästä sormussaattue meloi paetessaan örkkejä ykkösleffan lopussa. Tausta oli tosin leikelty toisaalta Uudesta-Seelannista.

Matkalla Elrondin neuvonpitoon...

Rivendellissä on nykyään hiukan vähemmän haltia-asutusta

Ranta, jolla Aragorn makasi ja heppa tuli herättelemään.

Sarumanin puutarha. Jos katsoi tarkkaan, saattoi huomata, että ruoho oli hiukan eri sävyistä niissä kohdissa, joissa tornille johtava kivipolku sijaitsi. Myös Sarumanin örkkien puunkaatopuuhat kuvattiin täällä kaupungin puutarhassa.

Weta Cave, Wetan matkamuistomyymälä Miramarissa

Sauron paketissa

Elokuvan ainoa naisörkki on läiskäisty Weta Caven seinälle.

Mushrooms!

Metsää Victoria-vuorella. Täällä kuvattiin useita kohtauksia, mm. se kun hobitit piileksivät ratsastajalta puun juurakossa ja se kun he pakenevat Bukinpurin lautalle.

Luulin, etten tuntisi Uudessa-Seelannissa ketään, mutta kävi ilmi, että myös kaverini äidin hyvä ystävä asuu Wellingtonissa, ja mikä huvittavampaa, vain 10 minuutin kävelymatkan päässä majoituspaikastani. Otin yhteyttä nyt jo 30 vuotta Uudessa-Seelannissa asuneeseen Tepaan, ja hän ja miehensä Bob veivät minut katsomaan näkymiä Victoria-vuorelta. Mukavia tyyppejä, joilla on suloinen kolmijalkainen kissa.

Näkymää Victoria-vuorelta

Tuulimylly Polhill-vuorella

Näkymää edellä mainitun ympäristöstä

Uudessa-Seelannissa luonto ei ole koskaan kaukana, ja aivan Wellingtonin keskustassa sijaitsee jopa villieläinten suojelualue Zealandia, 225 hehtaarin alue suojeltua metsää, joka on ympäröity petoeläinaidalla alueella asuvien lintujen ja liskojen suojelemiseksi. Metsässä kulkee useita luontopolkuja, joiden varsille rakennettujen syöttöpaikkojen ympäristössä pyörii paljon eri lintuja. Tuatara-liskonkin, "elävän fossiilin" voi alueella bongata, ja iltaisin metsään tehdään opastettuja kierroksia pimeässä, jolloin tuurilla voi nähdä jopa kiivejä. Suosittelen Zealandiaa lämpimästi ja aion mahdollisella ensi kerralla mennä yökierrokselle.

Kaunomerimetsoja (pied shag) Zealandiassa.

Hah

Ruokinta-aika.

Miran lempilintu eli kaka

Mutkikasta luontoa

Viiriäisiä polun varressa

Kuuluisa tuatara-lisko lataa akkuja yön metsästystä varten. Tuijotin kaveria varmaan 20 minuuttia, ja sinä aikana se liikautti kerran toista takajalkaansa.

Tui-lintuja näkyy paljon Zealandian ulkopuolellakin

Wellington tunnetaan useilla lempinimillä, joista yksi on Windington, koska kaupungissa tuulee aina. Ei kylläkään tuullut niinä kahtena viikkona kun minä siellä olin, päin vastoin joka päivä oli tyyntä ja hellettä. Jokainen tapaamani ihminen muistikin huomauttaa, että minulla on käynyt aivan uskomaton tuuri, koska Wellingtonissa ei ole koskaan sellaisia säitä.

Wellingtonista matka jatkui eteläsaarelle saartenvälisellä lautalla. Tuntui kyllä haikealta lähteä, mutta onneksi näen mainiot majoittajani taas uudenvuodenaattona!

Mordoriin mä kaipaan niin

Tauposta lähdettiin kohti Tongariron kansallispuistoa, Sormusten herra -elokuvien Mordoria, mutta matkalla pysähdyttiin kiiltomatoluolista kuuluisaan Waitomon pikkukaupunkiin. Panin kiltisti taas hiukan rahaa pajatsoon ja pääsin osallistumaan nk. black water raftingiin, joka tarkoittaa käytännössä maanalaisessa joessa lillumista (white water rafting tarkoittaa koskenlaskua, nimi lienee väännetty siitä).

Vedimme ylle märkäpuvut ja jalkaan kumisaappaat. Näissä tamineissa vaapuimme läheisen luolan suuaukolle, missä jokaiselle tungettiin kainaloon ilmalla täytetty auton sisäkumi. Laskeuduimme varsin jyrkkiä portaita ja kallionvälejä kuilun pohjalle ja sytytimme kypärässämme olevan lampun. Oppaamme johdattivat meitä pitkin pimeää mutta onneksi varsin tilavaa luolaa eteenpäin. Katossa oli hienoja tippukivimuodostelmia. Pikku hiljaa luolan lattialla alkoi olla yhä enemmän vettä. Ensin kastuivat polvet, kohta jo bikiniraja. Sitten olikin aika istahtaa renkaan päälle ja lennähtää selkä edellä alas pienestä vesiputouksesta, mikä onneksi kuulostaa hurjemmalta kuin olikaan.

Koko joukkio yhdistettiin pitkäksi ketjuksi, jota opas veti perässään kahlatessaan kainaloita myöten vedessä. Otsalamput sammutettiin, ja samassa huomattiin, että luolan katto oli täynnä kiiltomatoja. Kyllä siinä vallan kelpasi lillua hiljaksilleen eteenpäin ja tuijotella tuikkivia matosia. Yllättävän rentouttava kokemus, jonka jälkeen pääsi lämpimään suihkuun ja sai vieläpä kuumaa keittoa.

En ottanut kameraa mukaan veteen lillumaan..

Waitomossa voi myös seurata angorakanien keritsemistä. Se olisi ollut epäilemättä kiinnostavaa katseltavaa, mutta jäipähän jotakin ensi kertaankin.

Illaksi saavuttiin Tongariron kansallispuistoon, ja jo hostellin pihalta oli mukava näkymä suoraan Mordoriin ja Tuomiovuorelle. Kansallispuisto on UNESCON maailmanperintökohteiden listalla sekä luonnon että kulttuuriarvon puolesta, ja tuliperäisten vuorten Ruapehun, Ngauruhoen (Tuomiovuori) ja Tongariron lomassa kulkeva Tongariro Alpine Track on kuulemma yksi maailman hienoimmista yhden päivän kävelyreiteistä.

Tulivuoret Tongariro (pilvessä) ja Ngauruhoe, alias Tuomiovuori

Hostellin edustalla pönöttävä kiivi nokkii Ruapehu-vuorta

Ei se ainakaan mikään ihan kevyt retki ole. Jyrkkiä nousuja ja laskuja mahtui runsaasti vajaan 20 kilometrin matkalle, mutta ehjänä ja kävelyajassa laskettuna 7 tunnissa sieltä selvittiin, joten ei se sentään ylivoimaisen raskasta ollut. Ymmärrän kuitenkin hyvin, ettei reitille huonoissa sääoloissa edes kävelijöitä päästetä. Mekin jouduimme jännittämään seuraavan päivän säätä, mutta onneksi se osoittautui varsin passeliksi, viileää ja osittain harmillisen pilvistä, mutta kävelylle kelvollista.

Reitti kartalla

Ken tästä huonolla säällä käy, saa kaiken toivon heittää

Mordormaista tunnelmaa alusta asti

Maisemat tosiaan olivat kuin Mordorista. Alkutaival oli kuin kivikkoista nummea, jonka jälkeen reitti alkoi nousta ja maasto muuttui mustemmaksi. Kaikkialla oli omituisen muotoisia laavakivimuodostelmia. Polku johdatti Ngauruhoen ja Tongariron välistä Red Craterille, punaisen maaperän ympäröivälle kraaterille, joka oli reitin korkein kohta, noin 1 800 metriä. Sen jälkeen alkoi jyrkkä laskeutuminen, ensin hienoa laavahiekkaa pitkin tuliperäiselle järvelle ja siitä tasaisesti alas viettäen karujen ja osittain lumen peittämienkin maisemien halki.

Urhea hobitti Mordorissa

Evästauko Tuomiovuoren juurella

Sää pysyi koko matkan melko samanlaisena, mutta vaatetusta piti silti jatkuvasti lisätä ja vähentää. Välillä olin T-paidassa ja paljain säärin, välillä taas oli sukat, säärystimet, kaksi paitaa ja kuoritakki. Ja huppu päässä.

Värjöttelevää joukkoa autiotuvan kuistilla

Kävelin reittiä enimmäkseen itsekseni, mutta vähän väliä bussissa tapaamani pikku ydinporukan kanssa. Etenimme reittiä yllättävän nopeasti. Matkaan oli annettu aikaa kahdeksan tuntia, jonka jälkeen bussi takaisin majoituspaikkaan lähtisi reitin toisesta päästä. Saavuimme reitin loppupäässä olevalle Ketetahin autiotuvalle kuitenkin jo noin reilun viiden tunnin jälkeen, joten istuskelimme jonkin aikaa tuvassa. Viihdyimme hiukan liiankin hyvin, sillä loppumatkaksi tulikin jo kiire. Loppumatka oli onneksi helppoa maastoa, eikä bussi jättänyt.

Voin kertoa, että illalla uni maittoi.

No kenes ne pavlova si oikke ova?

Uusi-Seelanti riemuitsee: taistelu pavlova-kakun keksijästä on ratkennut! Australialaiset olivat väärässä! Kuten aiemmin blogissa mainitsin, yksi vakavimmista Australian ja Uuden-Seelannin välejä hiertäneistä ongelmista on ollut taistelu 1920-luvulla Oseaniassa vierailleen venäläisen balettitanssija Anna Pavlovan mukaan nimetyn marenkikakun keksijän tittelistä. Tuoreessa Oxford English Dictionary -sanakirjan versiossa vahvistetaan, että kakku on kuin onkin peräisin Uudesta-Seelannista. Taistelu on ohi. Vai onko?

Artikkeli aiheesta stuff.co.nz-sivustolla.