No on tullut kesä talven keskelle

Saavuin jouluaatonaattona Christchurchiin, joka tunnetaan lempinimellä "Puutarhakaupunki". Tunnelma oli kuin keskikokoisessa englantilaisessa kaupungissa, etenkin tuli mieleen York ja yleensäkin Yorkshire. Kaupungissa oli keskivertoa enemmän 1800-luvun rakennuksia ja keskellä kaupunkia tietenkin katedraali, Christchurch Cathedral, pyöreine päätyikkunoineen. Kaupungin halki virtaa Avon-joki, jota reunustavat suuret puut ja jolla kulkee jokiveneitä. Tätä kaupunkia voi hyvin kuvailla sanalla viehättävä.

Christchurch Cathedral

Jokiveneilyä

Maunun haaste vuodelle 2011

Joulumeininkiä kaupassa

 

Kaupunkiin tullessani kävelin ensi töikseni keskusaukiolle, jossa törmäsin Tekaposta tuttuihin singaporelaisiin tyttöihin. Menimme syömään ja juttu kulki. Harmi kyllä tytöt lensivät kotiin jouluaattona, joten päädyin kuitenkin olemaan itsekseni. Asuin joulun kunniaksi mukavasti bed & breakfast -tyylisessä Widsor-hotellissa, mikä olikin mainio veto. Henkilökunta oli huippumukava, samoin sänky.

Winnie vahtii hotelliaan.

Jouluaattona tein retken rannikolle, niemimaan päässä sijaitsevaan pieneen rantakaupunkiin Akaroaan, joka puolestaan on ranskalaisten aikanaan valloittamaa aluetta. Nytkin liehui ranskanlippuja saloissa. Sää oli kerta kaikkiaan kammottava, ja suunnittelemani delfiiniristeilyn kohtalo vaikutti epävarmalta. Sää kuitenkin parani kuin taikaiskusta ja risteily pääsi lähtemään.

Matkalla Akaroaan oli ranta, joka koostui pelkästään sileistä kivistä!

Akaroa siintelee, taustalla lähestyvä rajuilma

"Joulun tunnelmaa"

Uuden-Seelannin eteläsaaren rannikolla elää harvinaisia (yllätys yllätys) uuden-seelannindelfiinejä (Hector's dolphin), joita ei ole missään muualla maailmassa. Näitä pieniä delfiinejä lähdettiin veneellä etsimään. Jonkin aikaa ajeltuamme huomasimme muutaman pikkuruisen sinipingviinin uiskentelemassa vedessä, ja hiukan myöhemmin näkyviin ilmestyi myös pieni parvi delfiinejä. Ne tyytyivät lähinnä uimaan veneen rinnalla ilmestyen välillä pintaan nappaamaan ilmaa hengitysaukkonsa kautta. Mitään sirkustemppuja ei nähty, mutta delfiinit olivat somia! Samalla reissulla nähtiin myös vanhoja tuttuja merikarhuja eli turkishylkeitä (ilmeisesti merikarhu-nimitys ollaan hylkäämässä, englanniksi otukset ovat fur seals) sekä Stanley the Stunt Sheep. Mainio reissu, komea skotlantilainen opas.

Uuden-seelannindelfiini on se.

Turkishylje lekottelee

Rento kaveri

Stanley the Stunt Sheep taiteilee korkealla jyrkänteellä. Kuulemma maanjäristysten yhteydessä lampaita tippuu jonkin verran mereenkin.

Illalla menin Christchurch Cathedraliin katedraalikuoron konserttiin. Odotin sekakuoroa, sain poikakuoron, joka oli varsin hyvä, joskin hiukan vaimea. Tunnelma oli kuitenkin jouluinen ja ohjelmassa oli joitakin tuttujakin biisejä, kuten Camiksen vanha hitti Torches, Torches!! Ihan mukiinmenevä konsertti.

Kotimatkalla poikkesin Victoria Square -puistoon, jossa järjestettiin vuotuinen Carols by Candlelight -joululaulutapahtuma, nyt jo 63. kertaa. Puistoon pystytetyllä lavalla soitti juuri kotoisan epävireinen pelastusarmeijan soittokunta, jonka takana kuorotelineillä oli sekalainen valikoima laulajia lähes 20:stä alueen kuorosta ja ties mistä laulukerhosta. Paikallinen pikkujulkkis juonsi leppoisan tapahtuman, ja esiintymässä kävivät niin paikallinen oopperatähti kuin hellyyttävä poikasopraano. Ihmiset istuivat nurmikolla ja joen varressa ja illan hämärtyessä kaikki sytyttivät kynttilänsä. Kyllä se joulutunnelma niinkin tuli!

Kansaa oli kuin joulupipoa

NMKY:n vapaaehtoiset myivät kynttilöitä ja lauluvihkoja

Koko pumppu

"Joulun tunnelmaa II"

Joulun tunnelmaa hotellihuoneessa

Joulupäivänä lähdin metsästämään lunta International Antarctic Centre -nimiseen turistiansaan, joka oli yksi harvoista auki olevista paikoista. Turismiala jyllää niin tehokkaasti, että joulupäivä on ainoa päivä vuodesta kun jotkut paikat saattavat olla kiinni. Mutta ei tämä etelänavalle omistettu antarktiskeskus. Minut paikalle houkutteli huone, joka oli vuorattu lumella ja jonne tuotettiin keinotekoisesti etelänapamainen lumimyrsky. Aika kesy kyllä, lämpötila ei laskenut edes alle -18 asteen. Mutta sainpahan valkoisen joulun!

Pakkasta!

Jotenkin huvittava kuva

Keskuksessa oli muutakin viihdettä, kuten kalastusverkoista pelastettuja sinipingviinejä ja ajelua ruotsalaisilla hägglund-ajoneuvoilla, jotka selviävät jos jonkinmoisesta luonnonesteestä. Kuten tuli todistettua.

Tällaisilla köröteltiin railoista, hyppyreistä ja vallihaudoista!

Kohta kaverit saa sapuskaa!

Tällä pikku pulskimuksella on sulkasato, toisin sanoen se uusii kerralla kaikki höyhenensä, jotta ne ovat jälleen vedenkestäviä. Sulkasadon aikana pingviinit eivät voi lainkaan mennä veteen eivätkä siten saalistaa ruokaa, joten ne keräävät kunnon rasvakerroksen ennen sulkasatoa ja elävät sen avulla kunnes höyhenet ovat uusiutuneet. Tällä raukalla on lisäksi ihottumaa räpylöissä. Sen räpylät on rasvattu ja sille on laitettu sukat jalkaan. Liian söpöä!!

Osa pingviineistä ruokittiin rannalla, koska niillä oli kalaverkkoihin juuttumisen takia pahempia vammoja, kuten halvaantunut evä tai halvaantunut alaleuka (tai mikä se nokan alapuolisko onkaan), kuten tällä innokkaalla ruokailijalla.

Tapaninpäivän tapahtumista kirjoitinkin jo aiemmin. Maa järisi ihan kunnolla. Uskaltauduin silti iltapäivällä taidemuseoon, jossa oli yksityiskohtaisista ihmisveistoksistaan tunnetun, australialaisen Ron Mueckin näyttely. Olin aiemmin nähnyt netissä kuvia uskomattomista veistoksista, ja paikan päällä ne olivat kyllä vielä vaikuttavampia, etenkin jättimäinen raskaana oleva nainen. Uskomattomia tekeleitä. Museossa ollessanikin tuli yksi melko iso järistys, mutta henkilökunta kehoitti kaikkia olemaan ihan rauhassa ja jatkamaan teosten katselua. Tottelin parhaani mukaan.

"Onneksi ei tarvinnut synnyttää tuota!"

Maanjäristykset jatkuivat vielä seuraavanakin yönä, ja olin aamulla hyvin tyytyväinen kun pääsin lähtemään. Samoin oli moni muukin bussissa. Bussikuski Gareth kiilasi oitis bussikuskien top 3:een hauskojen juttujensa ja upean kumean äänensä ansiosta. Komeakin oli hän, ja hieman yllättäen britti.

Häivyimme siis kaupungista niin nopeasti kuin voimme, määränpäänä valaista ja muista merielävistä kuuluisa rantalomakaupunki Kaikoura. Valitettavasti tällä kertaa säätuuri ei toiminut, ja valaidenkatseluristeily oli peruttu kovan merenkäynnin vuoksi. Jäi siis valaat näkemättä, eikä kaupunkipahaisessa paljon muuta tekemistä sitten ollutkaan. Vietin viimeisen päiväni eteläsaarella hostellilla blogia päivitellen.

Turkishylkeitä kyllä nähtiin Kaikourassakin. Entistä lähempää tosin.

Seuraavat pari päivää olivat yhtä bon voyage -tunnetta. Tiistaina lautalla Cookin salmen yli Pictonista Wellingtoniin (huomattavasti vähemmän merenkäyntiä tällä kertaa). Wellingtonissa moikkasin matkaopas-Jackiä ja nukuin pitkät yöunet, muuhun ei paljon jäänyt aikaa. Keskiviikkona tuttua reittiä Wellingtonista Rotoruaan, jossa oli nyt huomattavasti enemmän vipinää kuin pari kuukautta sitten. Kaupunki on uusiseelantilaisten lomailijoiden suosiossa siinä määrin, että se tunnetaan myös lempinimellä Roto-Vegas. Tällä kertaa menin polynesialaiseen kylpylään lojumaan munanhajuisiin kuumiin lähteisiin. Se oli kyllä hiukan tårta på tårta, sillä myös ilma oli kuuma ja munanhajuinen.

Torstaina minun oli tarkoitus ajella taikabussilla Thamesiin, mutta kävi ilmi, että Wellingtonista tutut Kristina ja Matteo perheineen (mukana tietenkin työkaverini Helena) olivat tulossa Rotoruaan, joten tein ylimääräisen työpäivän hostellilla ja sain illalla kyydin Russoilta ja Stirateilta heidän vuokraamalleen merenrantamökille Whritoaan, joka sijaitsee pohjoissaaren itärannikolla, Coromandelin niemimaan tyvessä. Seuraavat pari päivää sujuivat rannalla loikoillen, pastaa syöden ja italialaisia korttipelejä pelaten. Matteon vanhempien kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä ja kommunikaatio muodostui lähinnä sanoista "kyllä" ja "ei" sekä joistakin korttipeleihin liittyvistä sanoista ja numeroista. Hyvin tultiin juttuun silti.

Uudenvuodenaattona ajelimme koko päiväksi Waihi Beachille lekottelemaan ja aalloissa lillumaan. Valtameren aallot olivatkin ihan eri luokkaa kuin mitkään muut. Sieltä ne vyöryivät tasaiseen tahtiin ihmisen korkuisina, eikä loppua näkynyt. Oli hauska kellua suolaisen veden kannattelemana aaltojen mukana. Se oli reissun ensimmäinen uinti meressä. Jopa sitä kaksi kuukautta odotettiinkin.

Frodon hipiä on tummentunut matkan aikana, tosin lähinnä kassissa nuhraantumisesta eikä niinkään auringossa lekottelusta...

Nähtiinhän sitten se surffaava joulupukkikin.

Illalla paranneltiin auringon käräyttämää ihoa, nautittiin maukasta pastaa, jättikatkarapuja ja kuohuviiniä, sekä tietenkin lätkittiin korttia. Uusi vuosi otettiin vastaan rannalla Whiritoassa, ja muutamia rakettejakin nähtiin. Itse ihailin raketteja enemmän tähtiä, joita tuntui olevan paljon enemmän kuin kotona. Taivas oli täysin kirkas, ja vaikka valosaastettakin tuli jonkin verran ympäröivästä asutuksesta, tähtiä näkyi tuhatmäärin ja jopa Linnunrata oli helposti havaittavissa. Taivaalle katsellessa tuli ikävä Saturnusta!

Miesväki grillin kimpussa

Kaikki ruoan kimpussa

Kortinlätkintää

Vuosi vaihtui! Kuva on hiukan pöhkö, koska rannalla oli pilkkopimeää...

Uudenvuodenpäivänä käytiin lekottelemassa ja lillumassa jälleen "omalla rannalla", ja iltapäivällä tehtiin retki Thamesiin perhospuutarhaan. Se olikin lähinnä ainoa mielenkiintoinen asia Thamesissa, mutta jäin kuitenkin sinne odottelemaan Magic-bussin kyytiä ylemmäs Coromandelin niemimaalle maanantaina. Hyvästelin Helenan, Kristinan, Matteon ja kumppanit. Toivottavasti taas pian tavataan, no Helenan nyt varmasti tapaan taas viimeistään joissakin Pre-Textin riennoissa. Todella mukavia ihmisiä ja kilttejä, kun ottivat minut mukaan juhlimaan uutta vuotta.

Vuoden 2011 ensimmäinen aamu noin kello 6

Aurinko meni hetkeksi varjoon, mutta kyllä iho silti käristyi

Nyt se on sitten 2011. Turun kulttuurikaupunkivuosi. Saas nähdä, mitä siitäkin tulee...

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kansallisuus ratkaisee

Bussilla matkustellessa tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä. Välillä matkustaa pidemmän aikaa samojen ihmisten kanssa, välillä taas aiemmasta bussista tuttu tyyppi putkahtaa samaan kyytiin. Esimerkiksi eräs saksalainen poika kummitteli busseissa koko eteläsaaren ajan. Olimme aina eri määrän päiviä eri paikoissa, mutta vähän väliä oli iloisen jälleenmorjestuksen aika.

Koska ihmiset vaihtuvat jatkuvasti, monet eivät edes vaivaudu kysymään juttukumppaneidensa nimiä. Nimet unohtuvat, kansallisuus ratkaisee. Yleisimmät kysymykset bussissa ovat: Mistä olet kotoisin? Kauanko olet ollut Uudessa-Seelannissa? Oletko käynyt tällä reissulla jossakin muualla? Joidenkin kanssa keskustelu loppuu siihen, toisten kanssa juttelee pitempäänkin. Vain harvojen kohdalla päästään sille tasolle, että vaihdetaan sähköpostiosoitteita tai sovitaan treffit Facebookissa. Joinakin päivinä koko keskustelua ei jaksa aloittaa, kun aina pitää kysyä samat asiat ja antaa itse samat vastaukset. Sellaisina päivinä on tuskallista istua bussissa innokkaan höpisijän vieressä.

Eniten Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tuntuu tällä hetkellä pyörivän saksalaisia, hollantilaisia ja brittejä. Suomalaisiin en ole busseissa törmännyt, Melbournessa ja Aucklandissa heitä kyllä muuten bongasin. Ruotsalaisia on ollut muutamia. Monet etenkin Uudessa-Seelannissa pyörivät ovat olleet samalla reissulla myös Australiassa ja/tai kaukoidässä. Paljon on tullut vastaan maailmanympärimatkalaisia, ja moni on myös tullut tänne matkustettuaan ensin Etelä-Amerikan päästä päähän. Muiden juttuja kuunnellessa oma kahden ja puolen kuukauden reissu alkaa kuulostaa pelkältä pitkältä viikonlopulta!

Kaksi saksalaista, kaksi japanilaista, ranskalainen, skotlantilainen, englantilainen, suomalainen ja itävaltalainen menivät panimokierrokselle...

Näkymättömiä luontokappaleita ja piilottelevia vuoria

Aamu Te Anaussa valkeni kaatosateisena, eikä päivä siitä juurikaan kohentunut. Odottelin hostellin pihalla Catlins Coaster -bussia, joka ei koskaan tullut. Pari kallista puhelua ja yhtä jääräpäisen bussikuskin käsittelyä myöhemmin istuin tavallisessa kaupunkien välisessä bussissa matkalla Invercargilliin, jossa pääsin oikean bussin kyytiin, tosin Invercargillin museossa asuvaa 130-vuotiasta tuataraa en sitten päässyt näkemään. Moka jäi harmittamaan, koska järjestäjät teeskentelivät että kaikki meni niin kuin pitikin, eikä kukaan edes pahoitellut tapahtunutta. Ärsyttää tulla kohdelluksi kuin tyhmää turistia. Mikä toki olen, mutta...

Catlins Coaster on toisen firman operoima lisäosa Magic-bussin lippuun, jolla pääsee Te Anausta Dunediniin pitkin eteläsaaren kaakkois- ja itärannikkoa, ja matkan varrella pitäisi nähdä runsaasti villieläimiä. No, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua kahta pingviiniä, yhtä merileijonaa ja paria hyljettä "runsaaksi" määräksi, mutta sentään jotakin elikoita nähtiin. Loppujen lopuksi kierros oli kyllä aika turha ja pitkäveteinen, etenkin kun lisäkseni bussissa oli vain vanhempi australialaisnainen, joka puhui koko matkan kanssaan samaa ikäluokkaa edustavan kuskin kanssa eläkkeistä. Olisi kannattanut vain mennä Magic-bussin kyydissä Dunediniin ja siellä retkelle Otagon niemimaalle, jossa myös voi nähdä kaksi pingviiniä, merileijonan ja pari hyljettä, ja vieläpä albatrossejakin. Jokainen muukin Catlins Coaster -lisäosan ottanut on ollut samaa mieltä. Harmi, etten tavannut heitä ennen kuin päätin mennä ajelulle itse.

Rantaleijona

Rannikolla on niin tuulista, että puut kasvavat vaakasuoraan.

Keltasilmäpingviini, yksi 4 000 jäljellä olevasta yksilöstä koko maailmassa. Tarkemmin ajatellen suhteessa aika tuuri bongata sellainen...

Eteläsaaren kaakkoisosa on skotlantilaisvaikutteista aluetta, kuten paikannimetkin (Invercargill, Dunedin) vihjaavat. Saavuin Dunediniin melko myöhään illalla ja lähtö oli jo seuiraavana aamuna, mikä oli sääli, sillä pikaisen kaupunkikävelyn perusteella kaupungissa olisi viihtynyt hiukan pitempäänkin. Dunedin on ehkä maan suosituin opiskelukaupunki, jonne koko maan opiskelijat kokoontuvat kerran vuodessa juomaan kaljaa kadulla ja sytyttelemään sohvia palamaan, ilmeisesti. Kaupungissa on myös maailman jyrkin katu. Ei olisi kiva asua sen kadun yläpäässä. Jotkut kyllä asuvat, ja näin erään natiivin tepastelevan lähes pystysuoraa mäkeä alas piikkikoroissa. Apua!

Dunedinissa järjestetään joka vuosi Baldwin Streetin juoksukilpailut. Mäkeä ylös. Kävellenkin oli melko hikistä puuhaa tämä.

Matka jatkui takaisin sisämaahan päin, Lake Tekapoon. Matkalla pysähdyttiin ihmettelemään Moerakin erikoisia kiviä. Teknisesti ottaen ne ovat konkreetioita, jotka ovat syntyneet miljoonien vuosien kuluessa maan alla ja tulleet esiin rannan eroosion myötä. Käytännössä ne ovat kivisiä, kilpikonnakuvioisia rantapalloja. Kaikkea sitä.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin Tekapo-järven. Niin sinistä vettä en ole missään nähnyt. Bussikuski (erikoinen heppu, muistaakseni nimeltään Alan) vitsaili, että järven pohja on maalattu uima-altaan siniseksi vuonna 2011 Uudessa-Seelannissa pidettäviä Rugbyn MM-kisoja varten. Totuus on uskottavampi: ympäröivistä vuorista murenee veteen kivipölyä, joka heijastaa erityisesti sinistä väriä. Johtui mistä johtui, järvi oli todella sininen! Itse kaupunki oli hyvin pieni, lähinnä lomakylä, ja hostellikin sijaitsi järven rannalla. Illalla kuski polkaisi pystyyn pienimuotoiset grillimässäilyt.

Kuvaa ei ole photoshopattu!

Pikkuruinen Church of the Good Shepherd -kirkko Tekapo-järven rannalla.

Rannalla kuvattiin Bollywood-elokuvaa! Tähtönen istuu rantatuolissa odottamassa vuoroaan.

Taustatanssijoita pusikossa.

Näkymää hostellin edustalta...

Pupu!

Jäin Lake Tekapoon toiseksi yöksi, koska halusin tehdä päiväretken Twizeliin ja Mt Cookiin. Twizel on entinen tienrakentajien kaupunki, joka on nykyään unelias lomakylä. Minut sinne houkutteli retki Pelennorin kentille. Kuninkaan paluussa nähty eeppinen taistelu siis kuvattiin Twizelissa jättimäisellä pellolla. Paikalla oli mm. 250 ratsastajaa ja kaikki kaupungin asukkaat ja turistitkin örkeiksi puettuina. Myös läheisessä armeijatutkikohdassa olleet sotilaat raahattiin esittämään örkkejä, koska eihän Uuden-Seelannin armeijalla paljon muutakaan tekemistä ole.

Pelennorin kenttien oppaat ovat paikallisia ja siten melkein kaikki itsekin olleet mukana kuvauksissa. Minun oppaani mies oli mukana örkkinä. Sain jälleen yksityiskierroksen, mitä en kyllä ihmettele, sillä Twizel ei osu ihan jokaisen turistin reitille. Satunnaisille Sormustenherra-turisteille en välttämättä kierrosta edes suosittele, koska eihän siellä oikeasti ollut muuta kuin iso pelto. Oppaan jutut ja rekvisiitat kuitenkin tekivät reissusta ehdottomasti viihdyttävän ja kannattavan.

Suhmurainen sää piilotti alkuun taustalla häämöttävät vuoret, mutta tunnelma oli hieno!

Sää kirkastui ja vuoret tulivat esiin. Elokuvassa vuorilla on lunta, koska kohtaukset kuvattiin aikaisemmin keväällä. Sähköpylväät poistettiin myöhemmin digitaalisesti. Tästä voi katsoa, miltä taistelukenttä näyttää Kuninkaan paluussa.

Jatkoin matkaa iltapäivällä Mt Cookin vuoristokylään, joka sijaitsee Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt Cookin (3754 m) juurella. Tarkoitus oli käydä pikku kävelyllä vuoristossa, mutta paikan päällä satoi kuin saavista kaataen ja tuuli niin että tukka lensi. Vietin siis iltapäivän hienostohotellin kahvilassa istuen ja museossa Sir Edmund Hillaryn lumitraktoreita kuvaten. Useista tilaisuuksista huolimatta en onnistunut näkemään Mt Cookia kertaakaan koko reissulla.

Tällaisella traktorilla körötellään Etelänavalla.

Sir Edmund Hillary pönöttää sateessa.

Mt Cookin maorinimi on Aoraki. Aoraki oli Ranginuin, taivasisän poika, joka lähti veljiensä kanssa kanootilla matkalle Papatuanukun, maaäidin pinnalle. Kanootti kuitenkin kaatui. Veljekset kiipesivät kanootin kyljelle ja (loogiseti!) kivettyivät. Kanootista tuli Te Waka Aoraki, eteläsaari, Aorakista vuoriston korkein huippu Mt. Cook ja veljistä Etelä-Alpit.

Kun palasin Lake Tekapoon, sää oli tietenkin aivan mainio. Illalla oli täydellinen kuunpimennys, jota kävin hiukan järven rannalla tiirailemassa. Leppoisa meininki.

Sormusten herra -teema jatkui vielä seuraavana päivänä Methvenissä visiitillä Edorasiin, Rohanin hevoskansan kotiin. Paikka sijaitsee Etelä-Alppien ympäröimällä Mt Potts Station -maatilalla, jonne körötettiin jättimäisellä nelivetoisella lähinnä valtamerilaivaa muistuttavalla kulkupelillä.

Uljas ratsumme

Sää ei valitettavasti suosinut nytkään. Laaksossa vaikutti nor'wester-nimellä tunnettu, paikallisten kiroama luoteinen föhntuuli, jonka vuoksi laaksossa ja vuorilla oli sateinen ja erittäin tuulinen ilma, ja vuorten takana näkyi sininen taivas. Vaikka ympäröivät vuoret olivat siis pilvien ja usvan peitossa, paikka oli erittäin tunnistettava: suuren laakson keskellä nökötti yksinäinen Mt Sunday -järkäle, jonka huipulle Meduseldin kultaista kartanoa rakennettiin kahdeksan kuukauden ajan. Itse kuvaukset paikan päällä kestivät 11 päivää, ja sitten koko rakennelma purettiin. Tämä varmaan antaa hyvän ajatuksen siitä, miksi elokuvien teko oli melko kallista.

Tältä paikka näytti kuvausten aikana (paikallisen farmarin ottama laiton kuva). Edoras on elokuvassa ainakin minusta ehdottomasti upein paikka ja Rohanin kelttivaikutteiset kuviot kaikkein hienoimpia. Kultainen sali näkyy keskellä Mt Sunday -kallion päällä.

Frodo poseeraa Mt Sundayn edustalla.

Edoras Kaksi tornia -elokuvassa

Kiipesimme Mt Sundayn huipulle, josta oli komeat näkymät joka suuntaan laaksossa. Pilvien keskellä siinteli myös Helmin Syvänne, jonne naiset ja lapset johdatettiin turvaan Sarumanin juonilta. Uuden-Seelannin mittakaavassa tämä suuri vaellus olisi hoitunut noin 20 minuutissa.

Huipulla tuulee!

Théodenin miekka Kultaisen kartanon kuistilla.

Helmin Syvänne sijaitsi kahden ensimmäisen vuoren välissä. Tai itse asiassa se oli pienoismalli, joka liimattiin tuohon kohtaan, ja itse Helmin Syvänteen taistelun kohtauksetkin kuvattiin kaivosalueella Wellingtonissa, mutta tuossa se näytti olevan...

Gandalfin miekka Glamdring. Taustalla kirjaimellisesti Sumuvuoret.

Pikku reippailun jälkeen vetäydyttiin kiertoajelufirman lampaidenkeritsemislatoon (!) lounaalle, joka sisälsi sämpylän, kuohuviiniä ja jättimäisen palan mutakakkua. Kierroksen järjestäjillä on selvästikin pelisilmää!

Vessassa oli opossumi! Uuteen-Seelantiin Australiasta tuodut opossumit ovat tuholaisia, ja jos sellainen on keskellä tietä, kuskeja kehotetaan koukkaamaan ei väistääkseen vaan osuakseen siihen... Kyllä tuostakin söpöläisestä parit lapaset saisi.

Frodo nauttii kuoharia.

Haltiaviitan pesuohjeet

Edoras-retki olikin reissun viimeinen Sormustenherra-kierros. Tietääkseni kävin kaikissa kuvauspaikoissa, joihin järjestetään opastettuja kierroksia. Rillit ei olleet yhtään huurussa. Yhteenvetona voinee sanoa, että melkein kaikki kierrokset olivat aivan loistavia. Useimmat paikalliset, etenkin wellingtonilaiset, vaikuttavat olevan suorastaan ylpeitä elokuvista ja Peter Jacksonista, ja sietää ollakin. Uusi-Seelanti näyttää elokuvissa upealta ja paikan päällä vielä upeammalta.