Kansallisuus ratkaisee

Bussilla matkustellessa tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä. Välillä matkustaa pidemmän aikaa samojen ihmisten kanssa, välillä taas aiemmasta bussista tuttu tyyppi putkahtaa samaan kyytiin. Esimerkiksi eräs saksalainen poika kummitteli busseissa koko eteläsaaren ajan. Olimme aina eri määrän päiviä eri paikoissa, mutta vähän väliä oli iloisen jälleenmorjestuksen aika.

Koska ihmiset vaihtuvat jatkuvasti, monet eivät edes vaivaudu kysymään juttukumppaneidensa nimiä. Nimet unohtuvat, kansallisuus ratkaisee. Yleisimmät kysymykset bussissa ovat: Mistä olet kotoisin? Kauanko olet ollut Uudessa-Seelannissa? Oletko käynyt tällä reissulla jossakin muualla? Joidenkin kanssa keskustelu loppuu siihen, toisten kanssa juttelee pitempäänkin. Vain harvojen kohdalla päästään sille tasolle, että vaihdetaan sähköpostiosoitteita tai sovitaan treffit Facebookissa. Joinakin päivinä koko keskustelua ei jaksa aloittaa, kun aina pitää kysyä samat asiat ja antaa itse samat vastaukset. Sellaisina päivinä on tuskallista istua bussissa innokkaan höpisijän vieressä.

Eniten Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tuntuu tällä hetkellä pyörivän saksalaisia, hollantilaisia ja brittejä. Suomalaisiin en ole busseissa törmännyt, Melbournessa ja Aucklandissa heitä kyllä muuten bongasin. Ruotsalaisia on ollut muutamia. Monet etenkin Uudessa-Seelannissa pyörivät ovat olleet samalla reissulla myös Australiassa ja/tai kaukoidässä. Paljon on tullut vastaan maailmanympärimatkalaisia, ja moni on myös tullut tänne matkustettuaan ensin Etelä-Amerikan päästä päähän. Muiden juttuja kuunnellessa oma kahden ja puolen kuukauden reissu alkaa kuulostaa pelkältä pitkältä viikonlopulta!

Kaksi saksalaista, kaksi japanilaista, ranskalainen, skotlantilainen, englantilainen, suomalainen ja itävaltalainen menivät panimokierrokselle...

Näkymättömiä luontokappaleita ja piilottelevia vuoria

Aamu Te Anaussa valkeni kaatosateisena, eikä päivä siitä juurikaan kohentunut. Odottelin hostellin pihalla Catlins Coaster -bussia, joka ei koskaan tullut. Pari kallista puhelua ja yhtä jääräpäisen bussikuskin käsittelyä myöhemmin istuin tavallisessa kaupunkien välisessä bussissa matkalla Invercargilliin, jossa pääsin oikean bussin kyytiin, tosin Invercargillin museossa asuvaa 130-vuotiasta tuataraa en sitten päässyt näkemään. Moka jäi harmittamaan, koska järjestäjät teeskentelivät että kaikki meni niin kuin pitikin, eikä kukaan edes pahoitellut tapahtunutta. Ärsyttää tulla kohdelluksi kuin tyhmää turistia. Mikä toki olen, mutta...

Catlins Coaster on toisen firman operoima lisäosa Magic-bussin lippuun, jolla pääsee Te Anausta Dunediniin pitkin eteläsaaren kaakkois- ja itärannikkoa, ja matkan varrella pitäisi nähdä runsaasti villieläimiä. No, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua kahta pingviiniä, yhtä merileijonaa ja paria hyljettä "runsaaksi" määräksi, mutta sentään jotakin elikoita nähtiin. Loppujen lopuksi kierros oli kyllä aika turha ja pitkäveteinen, etenkin kun lisäkseni bussissa oli vain vanhempi australialaisnainen, joka puhui koko matkan kanssaan samaa ikäluokkaa edustavan kuskin kanssa eläkkeistä. Olisi kannattanut vain mennä Magic-bussin kyydissä Dunediniin ja siellä retkelle Otagon niemimaalle, jossa myös voi nähdä kaksi pingviiniä, merileijonan ja pari hyljettä, ja vieläpä albatrossejakin. Jokainen muukin Catlins Coaster -lisäosan ottanut on ollut samaa mieltä. Harmi, etten tavannut heitä ennen kuin päätin mennä ajelulle itse.

Rantaleijona

Rannikolla on niin tuulista, että puut kasvavat vaakasuoraan.

Keltasilmäpingviini, yksi 4 000 jäljellä olevasta yksilöstä koko maailmassa. Tarkemmin ajatellen suhteessa aika tuuri bongata sellainen...

Eteläsaaren kaakkoisosa on skotlantilaisvaikutteista aluetta, kuten paikannimetkin (Invercargill, Dunedin) vihjaavat. Saavuin Dunediniin melko myöhään illalla ja lähtö oli jo seuiraavana aamuna, mikä oli sääli, sillä pikaisen kaupunkikävelyn perusteella kaupungissa olisi viihtynyt hiukan pitempäänkin. Dunedin on ehkä maan suosituin opiskelukaupunki, jonne koko maan opiskelijat kokoontuvat kerran vuodessa juomaan kaljaa kadulla ja sytyttelemään sohvia palamaan, ilmeisesti. Kaupungissa on myös maailman jyrkin katu. Ei olisi kiva asua sen kadun yläpäässä. Jotkut kyllä asuvat, ja näin erään natiivin tepastelevan lähes pystysuoraa mäkeä alas piikkikoroissa. Apua!

Dunedinissa järjestetään joka vuosi Baldwin Streetin juoksukilpailut. Mäkeä ylös. Kävellenkin oli melko hikistä puuhaa tämä.

Matka jatkui takaisin sisämaahan päin, Lake Tekapoon. Matkalla pysähdyttiin ihmettelemään Moerakin erikoisia kiviä. Teknisesti ottaen ne ovat konkreetioita, jotka ovat syntyneet miljoonien vuosien kuluessa maan alla ja tulleet esiin rannan eroosion myötä. Käytännössä ne ovat kivisiä, kilpikonnakuvioisia rantapalloja. Kaikkea sitä.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin Tekapo-järven. Niin sinistä vettä en ole missään nähnyt. Bussikuski (erikoinen heppu, muistaakseni nimeltään Alan) vitsaili, että järven pohja on maalattu uima-altaan siniseksi vuonna 2011 Uudessa-Seelannissa pidettäviä Rugbyn MM-kisoja varten. Totuus on uskottavampi: ympäröivistä vuorista murenee veteen kivipölyä, joka heijastaa erityisesti sinistä väriä. Johtui mistä johtui, järvi oli todella sininen! Itse kaupunki oli hyvin pieni, lähinnä lomakylä, ja hostellikin sijaitsi järven rannalla. Illalla kuski polkaisi pystyyn pienimuotoiset grillimässäilyt.

Kuvaa ei ole photoshopattu!

Pikkuruinen Church of the Good Shepherd -kirkko Tekapo-järven rannalla.

Rannalla kuvattiin Bollywood-elokuvaa! Tähtönen istuu rantatuolissa odottamassa vuoroaan.

Taustatanssijoita pusikossa.

Näkymää hostellin edustalta...

Pupu!

Jäin Lake Tekapoon toiseksi yöksi, koska halusin tehdä päiväretken Twizeliin ja Mt Cookiin. Twizel on entinen tienrakentajien kaupunki, joka on nykyään unelias lomakylä. Minut sinne houkutteli retki Pelennorin kentille. Kuninkaan paluussa nähty eeppinen taistelu siis kuvattiin Twizelissa jättimäisellä pellolla. Paikalla oli mm. 250 ratsastajaa ja kaikki kaupungin asukkaat ja turistitkin örkeiksi puettuina. Myös läheisessä armeijatutkikohdassa olleet sotilaat raahattiin esittämään örkkejä, koska eihän Uuden-Seelannin armeijalla paljon muutakaan tekemistä ole.

Pelennorin kenttien oppaat ovat paikallisia ja siten melkein kaikki itsekin olleet mukana kuvauksissa. Minun oppaani mies oli mukana örkkinä. Sain jälleen yksityiskierroksen, mitä en kyllä ihmettele, sillä Twizel ei osu ihan jokaisen turistin reitille. Satunnaisille Sormustenherra-turisteille en välttämättä kierrosta edes suosittele, koska eihän siellä oikeasti ollut muuta kuin iso pelto. Oppaan jutut ja rekvisiitat kuitenkin tekivät reissusta ehdottomasti viihdyttävän ja kannattavan.

Suhmurainen sää piilotti alkuun taustalla häämöttävät vuoret, mutta tunnelma oli hieno!

Sää kirkastui ja vuoret tulivat esiin. Elokuvassa vuorilla on lunta, koska kohtaukset kuvattiin aikaisemmin keväällä. Sähköpylväät poistettiin myöhemmin digitaalisesti. Tästä voi katsoa, miltä taistelukenttä näyttää Kuninkaan paluussa.

Jatkoin matkaa iltapäivällä Mt Cookin vuoristokylään, joka sijaitsee Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mt Cookin (3754 m) juurella. Tarkoitus oli käydä pikku kävelyllä vuoristossa, mutta paikan päällä satoi kuin saavista kaataen ja tuuli niin että tukka lensi. Vietin siis iltapäivän hienostohotellin kahvilassa istuen ja museossa Sir Edmund Hillaryn lumitraktoreita kuvaten. Useista tilaisuuksista huolimatta en onnistunut näkemään Mt Cookia kertaakaan koko reissulla.

Tällaisella traktorilla körötellään Etelänavalla.

Sir Edmund Hillary pönöttää sateessa.

Mt Cookin maorinimi on Aoraki. Aoraki oli Ranginuin, taivasisän poika, joka lähti veljiensä kanssa kanootilla matkalle Papatuanukun, maaäidin pinnalle. Kanootti kuitenkin kaatui. Veljekset kiipesivät kanootin kyljelle ja (loogiseti!) kivettyivät. Kanootista tuli Te Waka Aoraki, eteläsaari, Aorakista vuoriston korkein huippu Mt. Cook ja veljistä Etelä-Alpit.

Kun palasin Lake Tekapoon, sää oli tietenkin aivan mainio. Illalla oli täydellinen kuunpimennys, jota kävin hiukan järven rannalla tiirailemassa. Leppoisa meininki.

Sormusten herra -teema jatkui vielä seuraavana päivänä Methvenissä visiitillä Edorasiin, Rohanin hevoskansan kotiin. Paikka sijaitsee Etelä-Alppien ympäröimällä Mt Potts Station -maatilalla, jonne körötettiin jättimäisellä nelivetoisella lähinnä valtamerilaivaa muistuttavalla kulkupelillä.

Uljas ratsumme

Sää ei valitettavasti suosinut nytkään. Laaksossa vaikutti nor'wester-nimellä tunnettu, paikallisten kiroama luoteinen föhntuuli, jonka vuoksi laaksossa ja vuorilla oli sateinen ja erittäin tuulinen ilma, ja vuorten takana näkyi sininen taivas. Vaikka ympäröivät vuoret olivat siis pilvien ja usvan peitossa, paikka oli erittäin tunnistettava: suuren laakson keskellä nökötti yksinäinen Mt Sunday -järkäle, jonka huipulle Meduseldin kultaista kartanoa rakennettiin kahdeksan kuukauden ajan. Itse kuvaukset paikan päällä kestivät 11 päivää, ja sitten koko rakennelma purettiin. Tämä varmaan antaa hyvän ajatuksen siitä, miksi elokuvien teko oli melko kallista.

Tältä paikka näytti kuvausten aikana (paikallisen farmarin ottama laiton kuva). Edoras on elokuvassa ainakin minusta ehdottomasti upein paikka ja Rohanin kelttivaikutteiset kuviot kaikkein hienoimpia. Kultainen sali näkyy keskellä Mt Sunday -kallion päällä.

Frodo poseeraa Mt Sundayn edustalla.

Edoras Kaksi tornia -elokuvassa

Kiipesimme Mt Sundayn huipulle, josta oli komeat näkymät joka suuntaan laaksossa. Pilvien keskellä siinteli myös Helmin Syvänne, jonne naiset ja lapset johdatettiin turvaan Sarumanin juonilta. Uuden-Seelannin mittakaavassa tämä suuri vaellus olisi hoitunut noin 20 minuutissa.

Huipulla tuulee!

Théodenin miekka Kultaisen kartanon kuistilla.

Helmin Syvänne sijaitsi kahden ensimmäisen vuoren välissä. Tai itse asiassa se oli pienoismalli, joka liimattiin tuohon kohtaan, ja itse Helmin Syvänteen taistelun kohtauksetkin kuvattiin kaivosalueella Wellingtonissa, mutta tuossa se näytti olevan...

Gandalfin miekka Glamdring. Taustalla kirjaimellisesti Sumuvuoret.

Pikku reippailun jälkeen vetäydyttiin kiertoajelufirman lampaidenkeritsemislatoon (!) lounaalle, joka sisälsi sämpylän, kuohuviiniä ja jättimäisen palan mutakakkua. Kierroksen järjestäjillä on selvästikin pelisilmää!

Vessassa oli opossumi! Uuteen-Seelantiin Australiasta tuodut opossumit ovat tuholaisia, ja jos sellainen on keskellä tietä, kuskeja kehotetaan koukkaamaan ei väistääkseen vaan osuakseen siihen... Kyllä tuostakin söpöläisestä parit lapaset saisi.

Frodo nauttii kuoharia.

Haltiaviitan pesuohjeet

Edoras-retki olikin reissun viimeinen Sormustenherra-kierros. Tietääkseni kävin kaikissa kuvauspaikoissa, joihin järjestetään opastettuja kierroksia. Rillit ei olleet yhtään huurussa. Yhteenvetona voinee sanoa, että melkein kaikki kierrokset olivat aivan loistavia. Useimmat paikalliset, etenkin wellingtonilaiset, vaikuttavat olevan suorastaan ylpeitä elokuvista ja Peter Jacksonista, ja sietää ollakin. Uusi-Seelanti näyttää elokuvissa upealta ja paikan päällä vielä upeammalta.

Extreme-maisemankatselua Queenstownissa

Bilekaupunkina ja extreme-urheilun mekkana tunnettuun Queenstowniin köröteltiin mainiossa säässä. Bussikuski vaihtui, vuorossa oli Scott, joka näytti ehkä 16-vuotiaalta. Hän komensi kaikki illalla Base-hostellin alakerrassa olevaan baariin ja lupasi, että Magic tarjoaa cocktail-shotteja. Baari oli juuri sellainen, mitä voi odottaa bilehostelli Basen alakerrassa olevalta baarilta: valot vilkkuivat, musiikki pauhasi niin ettei puheesta kuullut mitään, ja drinkit olivat halpoja. Taisi tulla tämän reissun GT-indeksille pohjalukema, neljä dollaria (noin 2,60e). Yritin jutella bussissa tapaamieni ihmisten kanssa jonkun aikaa, mutta kyllästyin huutamaan ja lähdin nukkumaan. Taitaa olla teini-ikä ohi... Mutta edukkaat GT:t lämmittivät!

Mahtaakohan Scott edes olla tarpeeksi vanha juomaan drinkkejään?

GT-indeksi kohdallaan

Queenstown oli ihan nätti turistikaupungiksi

Queenstownin ympäristössä kuvattiin paljon Sormusten herra -kohtauksia, ja kaupungissa toimii useita elokuvakierroksia tarjoavia firmoja. Valitsin Nomad Safaris -nimisen firman, koska sitä suositeltiin Ian Brodien Lord of the Rings Location Guidebook -matkaoppaassa. Petyin kovasti. Kierrosta mainostettiin nimellä Safari of the Scenes, ja esitteessä sanottiin nimenomaan, että firma on erikoistunut Sormusten herra -kierroksiin. Kuitenkin puolet kierroksesta käsittelikin alueen kullankaivuuhistoriaa, ja kesken retken pysähdyttiin huuhtomaan kultaa. Mitä hittoa? Kuski kertoi kyllä elokuvan kuvauspaikoista, mutta hyvin ylimalkaisesti. Iltapäivällä kanssani samassa autossa olevista kukaan muu ei ollut edes nähnyt koko elokuvia. Tuli hiukan ääliö olo, kun opas selosti ensin pitkät pätkät alueen luonnosta ja historiasta, ja luetteli sitten äkkiä läpi minulle kuvauspaikat muiden tuijottaessa kyllästyneenä.

Olin todella tuohtunut, koska kierros ei ollut todellakaan halpa, joten kirjoitin palautetta firmalle. Sain hyvin alentuvan vastauksen, että "nykyään asiakkaamme eivät enää ole niin kiinnostuneita elokuvista, eivät he halua kuulla, miten mikäkin kohtaus kuvattiin tai missä hotellissa tähdet asuivat". Mitä ihmettä? Monille varmaankin riittää pelkkä ylimalkainen maininta kuvauspaikoista, mutta Sormusten herra -kierrosta odottavat pettyvät varmasti. Minä en edes ole sieltä fanaattisimmasta päästä. No, lupasivat sentään palauttaa osan rahoista. Rakkaat lukijat, jos te menette Queenstowniin, älkää uskoko Ian Brodieta vaan valitkaa jokin muu firma!

Queenstown siintelee Wakatipu-järven rannalla. Keskellä näkyvällä Deer Park Heights -kukkulalla kuvattiin useita kohtauksia kaikkiin kolmeen Sormustinherraleffaan, mm. susiratsastajien hyökkäys ja Rohirrimin evakkomatka Edorasista.

Benji-hyppyä ei keksitty Uudessa-Seelannissa, kuten usein väitetään,  mutta täällä siitä keksittiin tehdä kaupallista toimintaa, ja se alkoi tällä sillalla Kawarau-joen yläpuolella.

Kawarau-joki esitti useassa kohtauksessa Anduin-jokea, ja se on helppo tunnistaa erikoisen värin perusteella. Joen väri esimerkiksi siinä kohtauksessa kun saattue meloo Argonath-patsaiden ohi ei ole tietokoneella muutettu, vaan joki todella on erikoisen vihertävän sininen.

Tällaisilla neliveto-Subaruilla ajeltiin. Asiaankuuluvat rekisterilaatat taitavat olla jäänne ajalta, kun Nomad Safaris oli kaupungin johtava Sormustenherra-kierrosfirma...

Bruinen eli Kohuvesi (se missä Arwen hukutti sormusaaveet laukkaavilla aaltohevosilla) ylitettiin brutaalisti Subarulla.

Queenstownia ympäröivän vuorijonon nimi on The Remarkables ("Hätkähdyttävät"), ja se on kyllä nimensä arvoinen. Hätkähdyttävät vuoret on liimattu moneen kohtaan taustalle Sormusleffoissa. Kuvan keskellä näkyvällä aukealla kuvattiin kohtaus, jossa sotajoukot kokoontuvat Pelennorin taistelua varten. Elokuvassa näkymää kuvataan ylhäältä päin kielekkeeltä, joka sijaitsee Victoria-vuorella Wellingtonissa. Pitkät linssit elokuvakameroissa...

Frodo poseeraa Isengardissa

Vertaa.fi

Näissä romanttisissa maisemissa Frodo, Sam ja Klonkku näkivät olifantit. Huomaa myös Peter Jacksonin kesämökki kuvan keskellä olevan kukkulan huipulla. Se pieni vaalea läiskä leveämmän vaalean kaistaleen yläpuolella.

Onneksi Queenstownin maineen Sormustenherra-mekkana pelasti seuraavana päivänä ratsastusretki Dart Stables -talleilla, jotka sijaitsevat Glenorchyssa, Paradise-nimisellä maatilalla. Alue on saanut nimensä alueella parveilevista paratiisisorsista, mutta oli paikka myös melko paratiisimaisen kaunis. Tilan metsissä kuvattiin monia Sormuksen ritarit -elokuvan lopussa olevia metsäkohtauksia, mutta myös ensimmäistä Narnia-elokuvaa ja Wolverinea. Kyllä, Hugh Jackman on nähty niillä pelloilla kirmaamassa alasti. Kaikin puolin nimensä mukainen siis tuo Paradise.

Wanaka-järvi aamu-usvassa

Glenorchyn kirjasto. Molemmat kirjat olivat lainassa.

Parituntinen ratsastus oli hyvin rauhallinen, ja mukaan pääsi ilman ratsastuskokemustakin. Minä noin viiden ratsastustunnin kokemuksellani olin sieltä kokeneemmasta päästä. Sain ratsukseni Elviksen, joka on oikea elokuvatähti: hän esitti Rohanin ratsua Kuninkaan paluussa. Kuten moni kyseisten elokuvien ystävä tietää, monet Rohanin ritareista olivat elokuvassa itse asiassa parroin koristeltuja naisia, koska miespuolisia ratsastajia ei vain ollut tarpeeksi. Hevoset ja ratsastajat seulottiin tarkkaan, ja mukaan päästäkseen ratsastajan piti osoittaa hallitsevansa hevosensa täydellisesti. Elvis pääsi mukaan, vaikka oli kuvausten aikaan vielä nuori ori ja hiukan turhan innokas. Sen kohtauksessa kahdensadan ratsastajan piti rynnätä kentän halki taisteluun ja pysäyttää sitten hevoset käskystä. Elvis kuitenkin innokkaana halusi vain voittaa kaikki muut hevoset juoksukilpailussa, joten se ei halunnutkaan pysähtyä. Sen sijaan se jatkoi joka kerta juoksua kielloista huolimatta, ja ratsastajaparalta murtui nenäkin kun Elvis juoksi päin puuta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, sankarihevonen vaikutti huomattavasti rauhallisemmalta.

Hepat odottelevat

Leppoisaa ratsastelua mukiinmenevissä maisemissa

Filmitähti Elvis

Tätä rinnettä pitkin örkit eli paikallisen rugby-joukkueen teinit juoksivat alas. Kohtaus on ekan leffan lopussa.

Puu, jonka juurella Boromir kuoli

Ratsastimme takaisin päin vapaapäivää viettävien hevosten laitumen poikki. Yksi kuitenkin oli kovin innokas pääsemään mukaan ja vei Elviksen paikan jonossa, mistä herra stara hiukan hermostui. Tässä vaiheessa oli iloa Eevin ratsastustunneista. Sain sankarin rauhoittumaan kuin mikäkin hevoskuiskaaja!

Queenstownin visiitin lopuksi lähdin päiväretkelle Milford Sound -vuonolle. Paikkaa hehkutetaan yhtenä Uuden-Seelannin kauneimmista. Queenstownista sinne pääsisi linnuntietä puolessa tunnissa, mutta koska vuoret ovat tiellä, autolla matka kestää neljä tuntia. Siinäpä siis köröteltiin aamupäivä ja saavuttiin suoraan laiturille, josta hypättiin risteilyaluksen kyytiin. Itse risteily kesti pari tuntia, ja nyt täytyy kyllä sanoa, että "Uuden-Seelannin kauneimmaksi paikaksi" vuono oli varsin mitäänsanomaton. Olihan siellä hiukan vesiputouksia ja jylhät kiviseinämät, varsin kaunista kyllä, mutta en ihan ymmärrä, miksi paikkaa niin kovasti hehkutetaan. No, menkää itse tekemään omat johtopöäätöksenne. Kuulemma Fjordland National Park -kansallispuistossa kulkeva kolmen päivän vaellusreitti Milford Track on upea. Tiedä sitten, onko sekin vain hypetystä.

Matkalla Milford Soundille. Uuden-Seelannin lupiinit ovat jonkun 1800-luvun maahanmuuttajan puutarhasta karanneita ja niitä kohdellaan rikkaruohoina. Bussikuski kertoi, että lapsilla on tapana raastaa kourallinen lupiinin terälehtiä, heittää kavereiden päälle ja huutaa "you're getting married!"

Vuoristossa elävä papukaija kea. Kuulemma yksi maailman älykkäimmistä linnuista ja kova varastelemaan ihmisten tavaroita.

Milford Soundissa ollaan.

Taas niitä merikarhuja. Kaukaa ne näyttivät aivan kallioon kiinnittyneiltä iilimadoilta!

Nyt kun katsoo näitä kuvia niin oli siel kyl aika kaunista...

Queenstownissa olisi ollut tekemistä kyllä pidemmäksikin aikaa kuin kahdeksi päiväksi. En esimerkiksi noussut vuorelle gondolihissillä enkä kokeillut kelkkarataa, joka kuulemani mukaan on hauskinta ja halvinta (25e), mitä kaupungissa voi tehdä. Milford Soundilta en kuitenkaan palannut Queenstowniin asti, vaan jäin puolimatkaan Te Anau -nimiseen pieneen järvenrantakylään. Kävin syömässä reissun ylellisimmän annoksen risottoa Red Cliff -nimisessä sympaattisessa tavernassa ja painuin pehkuihin.

Soma ravinteli