maanantai 29. marraskuuta 2010

Maoreja ja munanhajua

Viime numerossa saavuin Rotoruaan, geotermisten lähteidensä vuoksi munanhajuiseksi mainostettuun kaupunkiin. Haju oli hyvin paikallinen ja varsin vieno haitta, joten ei siitä sen enempää.

Ehdin hädin tuskin heittää tavarani hostellille, kun seurasi lähtö läheiseen Tamaki-nimiseen maoriperinnekylään. Tutustuminen maorikulttuuriin alkoi jo bussissa, jota ohjasi viihdyttävä maoriopas Sonny. Hän kertoi pitkät pätkät maorien kulttuurista ennen eurooppalaisten tuloa ja neuvoi, miten meidän vieraan heimon edustajina tuli lähestyä kylää.

Kun ollaan missä tahansa portilla, tekee mieli lainata Eppu Normaalia. Yhtyeen tuotannossa minua siis miellyttää yksi ainoa mauton riimi. Aasinsilloista päivää.
Taistelin lievää turismiallergiaa vastaan koko illan, sillä ihmisiä paimennettiin paikasta toiseen vähän turhankin sujuvasti ja paikalla oli jos jonkinlaista polvihousuturistia, mutta kylässä kädentaitoja ja maorikulttuuria esittelevät näyttelijät olivat kyllä vakuuttavia ja innokkaita. Oli mielenkiintoista tutustua maorikulttuurin menneisyyteen näin havainnollisesti. Myös parikymmentäminuuttinen musiikkiesitys oli hyvä ja viihdyttävä, ja mikä tärkeintä, sopivan pituinen. Esitetyt kappaleet toivat mieleen Havaijin ja jostakin syystä Chilen. Ehkä osa lauluista muistutti hiukan Quilapayunin aatteellisia lauluja. Laulu oli moniäänistä, sitä säestettiin lähinnä kitaralla ja laulajat olivat hyviä. Lisäksi miehet tanssivat hakan ja naiset pyörittivät poi-palloja.

Ilta huipentui hangi-illalliseen, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki ruoka oli valmistettu maahan kaivetussa kuopassa. Paitsi jälkiruoaksi tarjottu pavlova-kakku, jota en muistanutkaan kaivanneeni. Marenki on mahtavaa! Ilmeisesti Uusi-Seelanti ja Australia kilpailevat enemmän tai vähemmän vakavasti pavlova-kakun keksijän tittelistä. Illallinen oli kaiken kaikkiaan varsin maittava.


Kylän vanhin nainen esitteli pelejä ja leikkejä

Silmät ammolleen ja kieli ulos, näin niitä muukalaisia tervehditään

Hangi-kuoppa. Hitsit, tekee mieli saunaan.

Kylän lihaksikas päällikkö hyvästelee bussimme päällikön perinteisesti neniä hieromalla

Seuraavana aamuna matka jatkui Wai-O-Tapun geotermiselle alueelle. Aamun ensimmäinen pysäkki oli joka päivä kello 10.15 purkautuva Lady Knox -geyser. Tarkka kellonaika on sinänsä hieman pelleilyä, että purkaus käynnistetään joka päivä keinotekoisesti laittamalla geyseriin saippuaa. Juuri saippuan ansiosta läheisen avovankilan asukkaat löysivät geysirin sata vuotta sitten peseytyessään kuumassa lähteessä. Mahtoi olla siinä sydäri lähellä.
Lisää vain saippua

Yllättävän pieni geysir
Melko laimean geysirin jälkeen siirryimme "geotermiseen ihmemaahan", joka on yksi Uuden-Seelannin vanhimpia turistinähtävyyksiä. Se on geotermisesti aktiivinen alue, jolla on erilaisia kuumia lähteitä, kiehuvia muta-altaita ja höyryäviä kallioita. Tässä vaiheessa voidaan hyvällä syyllä mainita se munanhaju. Alue oli kyllä näkemisen arvoinen, etenkin nimellä Shampagne Pool -nimellä tunnettu kiehuva kuuma lähde oli aika hieno.

Höyryävää, kiehuvaa ja tuoksahtavaa mutaa

"Maalarin paletti"


Ei kannata kokeilla

Kiehuva "samppanja-allas"

Terve väri
Matkalla yöpymispaikkaan Taupoon käytiin vilkaisemassa Waikato-joessa sijaitsevaa Huka-vesiputousta, joka ei ole kovin korkea, mutta sitäkin vuolaampi. Päivä ei ollut mitenkään erityisen kuuma, mutta putouksen ympäristön hohtavan kirkas vesi suorastaan kutsui uimaan. Se tuskin olisi silti hyvä ajatus.





Useampi bussistamme oli päättänyt tehdä tandem-laskuvarjohypyn, ja Taupossa se on Uuden-Seelannin paikoista halvinta, noin 120-160 euroa. Lisäksi hypyn voi tehdä jopa 4,5 kilometristä. Näin vilkkaalla mielikuvituksella varustettua yksilöä ei hevillä saa lentämään taivaalle helposti hajoavilla koneilla ja hyppäämään avautumatta jäävillä laskuvarjoilla, mutta hyppäämästä palanneiden innostuneet kertomukset saivat jyrkän ein jo hiukan hetkumaan. Ehkä kuitenkin ensi kerralla kun tulen Taupoon...

Taupo. Rauhallista meininkiä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Odottamattomia vieraita Konnussa

Auckland oli hyvä valinta työpysäkiksi. Kaupunki ei ollut mitenkään maailman mielenkiintoisin, joten päivän kaupunkikierroksen jälkeen saatoin loppuviikon rauhassa keskittyä töihin. Oli virkistävää olla myös vaihteeksi yksin omassa hostellihuoneessa, jossa voi puuhastella rauhassa ja vaikka istua vessassa lukemassa lehteä.

Aucklandin parasta antia olivat Rocky Horror Show -musikaali ja IMAX-teatteri, jossa kävin katsomassa viimeisimmän Harry Potterin. Hienolta näytti, mutta aika tiukkaa tavaraa se oli.

Aucklandin näkyvin maamerkki, Sky Tower. Tyydyin ihastelemaan ulkopuolelta.


Suosikkipaikkani Aucklandissa, IMAX-teatteri.

Kirjakaupan pelottava joulupukki. Kelpaisikohan tämä Merileijonien rumin joulukoriste -kilpailuun?

Matkamaskotit Shaun ja Frodo poseeraavat erinomaisen uusiseelantilaisen siiderin seurassa.

Näkymä mt. Edeniltä. Aucklandin alueella on useita sammuneita tulivuoria, joista kuuluisimmat ovat tämä mt. Eden sekä niin kutsuttu One Tree Hill.
Viikon jälkeen olinkin valmis taas seikkailemaan, mutta matka Magic-bussilla ei lähtenyt käyntiin aivan odotetusti. Olin luullut lähteväni ensimmäiseksi pohjoiseen päin, Bay of Islandsiin ja Coromandelin niemimaalle, mutta bussi johon minut oli buukattu olikin lähdössä etelään päin. Vasta bussissa sain käsiini aikataulun, minä päivinä bussit kulkevat mistäkin, joka tietenkin olisi ollut kätevä olemassa suunnitteluvaiheessa. Onneksi aikaa on vielä runsaasti, joten muutos suunnitelmissa ei paljoa haitannut.

Itse bussi saapui hostellille puoli tuntia myöhässä ja rikkinäisenä. Kuskina oli noin viisikymppinen "Young-Joe Young", aussi, jonka jutut kävivät hermoilleni heti ensi hetkestä alkaen. Matkan varrella käsitys vain vahvistui - miehen vitsit kuulostivat sata kertaa kerrotuilta, ja opastuksen yksityiskohdat eivät ilmeisesti olleet hänelle kovin olennaisia. Hän ei myöskään osannut lausua puoliakaan paikkakuntien nimistä. Siinä hostellin edustalla kun kuunneltiin Joen typeriä juttuja ja odoteltiin korjaajaa toista tuntia alkoi kieltämättä mietityttää, tuliko valittua väärä bussifirma. Oz Experiencen bussi kun nappasi matkustajat ajallaan ja ratissa istui komea nuorukainen. Hmph.

Lopulta bussi saatiin toimimaan ja seikkailu pääsi alkamaan. Pääsimmekin suoraan asiaan: ensimmäinen pysäkki oli Matamata, jossa sijaitsee Taru Sormusten herrasta -elokuvien Hobittila. Kyseessä on tarkemmin ottaen Alexanderin perheen omistama maatila, jolla kasvatetaan lampaita ja lihakarjaa. Legendan mukaan Peter Jackson ja kumppanit, todettuaan Alexanderien maat täydelliseksi Hobittilaksi, koputtivat vanhan isännän ovelle pyytääkseen lupaa kuvata perheen mailla. Isäntä ilmoitti katsovansa rugby-ottelua ja pyysi Hollywood-seuruetta palaamaan asiaan 20 minuutin kuluttua. Jackson ja kumppanit siis odottivat kärsivällisesti pihalla, jotta isäntä katsoi matsin loppuun, ja sitten päästiin neuvottelemaan kuvausasioista.

Alue todellakin näytti Hobittilalta: kaikkialla näkyi vihreää, kumpuilevaa niittyä, jonka kaikkialla käyskentelevät lampaat ovat syöneet siistiksi. Turistikierroksen tukikohtana toimi kummallisen ruma, työmaakoppimainen Shire's Rest -kahvila. Itse Hobittilaan ajettiin siitä noin 10 minuutin matka minibussilla. Paikan päällä sai ottaa kuvia sydämensä kyllyydestä, mutta koska valmistelut uusia Hobitti-elokuvia varten on jo aloitettu, kaikki kävijät joutuivat allekirjoittamaan sitoumuksen, ettei paikan päällä otettuja kuvia laiteta nettiin. Pitää siis tyytyä kuvailemaan maisemia ja näyttämään kuvia sitten halukkaille kotosalla. Mahtavaa kuitenkin, että turisteja päästetään katsomaan paikkoja lavasteiden rakentamisesta huolimatta.


Tervetuloa Hobittilaan!

What about second breakfast?

Shire's Restissä pääsi maistamaan LOTR-elokuvien majatalo- ja juhlakohtauksia varten luotua SobeRing Thought -olutta. Juoma oli enemmänkin kotikaljaa, sillä kuvauksissa ei tietenkään haluttu kenenkään tulevan oikeasti humalaan. Oluesta on olemassa myös alkoholillinen versio.


Vessassa.
Oli melko epätodellista astua ulos minibussista. Pienen soratien varrella oli useita hobitinkoloja rakentamisen eri asteilla, useimmat vain viimeistelyä vaille valmiina. Osa koloista oli ihmisen kokoisia, osa hobitin kokoisia. Kaikki nököttivät pienten ruohokukkuloiden kyljessä. Niissä oli pieni julkisivu jossa on värikäs, pyöreä ovi sekä kauempaa ruohikosta törröttävä savupiippu. Joidenkin edustalla oli pieni puutarha. Siellä täällä hääri puutarhureita (siviilejä, ei hobitteja...) istuttamassa ja kastelemassa kasveja pihamaille, sekä rakennusmiehiä rakentamassa piha-aitoja. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin paljon, tunnelma oli rauhallinen. Kaikkialla vaelteli myös lampaita.

Polku jatkui hiukan ylämäkeen, ja mäen päältä avautui näkymä todelliseen Hobittilaan. Vasemmalla oli suuri lampi, jonka kauemmalle rannalle rakennettiin suurta majataloa. Rakennus näytti vielä melko keskeneräiseltä. Majatalon vieressä oli pieni kivinen silta ja sen toisessa päässä toinen majatalomainen rakennus. Näiden takana oli pitkä rivi olkia, joita kuivatettiin majatalon katon rakennusaineiksi.

Oikealla oli korkeampi kukkula, jonka kyljessä oli hobitinkoloja kahdessa kerroksessa. Ylimpänä keskellä oli tutunnäköinen vihreäovinen kolo, Bilbon kolo. Kaiken keskellä oli avoin juhlaniitty ja sen laidassa jättimäinen juhlapuu. Näkymää häiritsivät hiukan kaikkialla kulkevat oranssit rakennusverkkoaidat, pari minikuormuria, siellä täällä häärivät rakennusmiehet, kaikkialla huiskivat sadettajat ja horisontissa näkyvät isommat rakennuslaitteet, mutta tunnelma oli silti hiukan taianomainen.

Lampaita Hobittilan lammen rannalla. Tämän uskallan tänne laittaa, kun tässä ei näy mitään olennaista... Kai...

Kiertelimme katselemassa koloja - niiden pihalle ei saanut astua, mutta muuten kyllä pääsi todella lähelle - ja yritimme olla kastumasta sadettajissa. Oppaamme oli mukava ja ihastuttavan innostunut asiastaan. Hän oikein yllytti ihmisiä poseeraamaan joka ikisen kolon vieressä. Kierros oli todella hauska ja siitä tuli hyvälle tuulelle.

Kierroksen päätteeksi pääsimme vielä katselemaan Alexanderin maatilan mestarilampaankeritsijän työnäytöstä ja paijaamaan parin viikon ikäisiä karitsoja. He olivat ihania! Illaksi köröteltiin pikavisiitille Rotoruaan, mistä lisää ensi numerossa...


Kurkistus odotushuoneeseen

Lampaat keritään kahdesti vuodessa. Villoilla ei kuulemma elä, kaikki lampaat ovat pikemminkin lihakarjaa.

Hän on niin soma!

torstai 18. marraskuuta 2010

Töitä hobiteille ja hujopeille

Asutko Aucklandin lähistöllä? Oletko 135-158-senttinen mies tai alle 148-senttinen nainen? Tai mahdollisesti yli 210 senttiä pitkä? Töitä tarjolla!

Reissu jatkuu tänään kohti Hobittilaa ja munanhajuista Rotoruaa. Bussista on jo kytkin rikki, joten lupaava alku...

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lihaksia ja lapsenvahteja

Olen ehtinyt täällä reissun päällä käydä katsastamassa pari musikaalia. Melbournessa kävin katsomassa Maija Poppasen, jonka missasin jo Lontoossa ja Helsingissä. Odotukset olivat korkealla, olihan Maija Poppanen yksi lapsuuteni lempihahmoista ja -elokuvista, ja eivät ne odotukset aivan täyttyneet. Periaatteessa produktiossa ei ollut mitään vikaa, mitä nyt naiset puhuivat kimittämällä ja Maija Poppasen aksentti oli hiukan liian yliampuva. Kaikki esiintyjät olivat kuitenkin erinomaisia laulajia, eivätkä lapset olleet ärsyttäviä. Kritiikkiä ansaitsevat lähinnä turhat täytebiisit, kyyhkysnaisen kilometrin levyinen vibrato (pahempi kuin Duffylla Pori Jazzissa!) ja näkyvyyttäni haitannut tolppa.

Mutta Feed The Birds on kyllä hieno biisi.


Tänään kävin täällä Aucklandissa katsomassa Rocky Horror Show'n. Siitä mieleen jäi lähinnä tämä:


Ja tämä:


Mainittakoon, että Rocky eli blondi kalsariheppu (muistattehan elokuvaversiosta kultakalsari-Svenin vai miksi sitä Kinokuplakirjassa nimitettiin) oli tuon elokuussa otetun kuvan jälkeen kasvattanut itselleen vielä ERITTÄIN eritellyn sikspäkin, ja Frank N. Furterilla (Juan Jackson) oli juuri niin tumma ja paksu ÄÄNI kuin kuvasta voi päätellä.

Lihasten suuri määrä siis hieman varasti show'n ja musiikki oli välillä niin kovalla, ettei sanoista saanut selvää. Laulajat olivat kuitenkin erinomaisia, etenkin Riff-Raffia esittänyt uusiseelantilainen Kristian Lavercombe. Muu seurue oli australialaisia.

Vielä erikoisemman produktiosta teki musikaalin kirjoittanut ja säveltänyt Richard O'Brien, joka esiintyi kertojana denim-frakissaan. O'Brien on itse asiassa uusiseelantilainen ja esitti Riff-Raffin roolin musikaalin alkuperäiskokoonpanossa (1973) ja myöhemmin elokuvaversiossa. Varsin eloisa ukkeli.

Yleisön joukossa oli paljon teeman mukaan pukeutuneita, ja koko teatteri innostui tanssimaan lopuksi Time Warpia. Rocky Horror Show ei ehkä ole ihan lempimusikaalini, mutta meininki oli hyvä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Trivial Pursuit - Australia Edition

Australiasta jäi käteen mm. seuraavaa:
  • Australialaiset ovat lähes poikkeuksetta mukavia ja todellakin sanovat "G'day mate" ja "No worries".
  • Vegemite on kaameaa, eikä luultavasti niin terveellistä kuin australialaislapsille väitetään. Kovin maistuu suolaiselta. 
Nam!
    • Vompattien tasku on eri päin kuin kenguruilla.
    • Melbourne on huomattavasti mukavampi kaupunki kuin Sydney. Avarampaa, ilmavampaa, St. Kildan rantabulevardi. Siellä on ilmainen turistibussikierroskin.
    • Australialaiset ovat kohteliaita kuskeja ja noudattavat liikennesääntöjä melkein fanaattisesti.
    • Melbournen keskusta-alueella oikealle käännytään vasemmanpuoleiselta kaistalta ajamalla ensin keskelle risteystä ja odottamalla, että valot vaihtuvat punaisiksi ja muut ovat päässeet ohi. Tätä kutsutaan nimellä "hook turn".
    • Kengurunliha ei maistu kanalle.
    Jotain kiinalaisten juonia vissiin nämä erilaiset tee- ja mehujuomat, jossa on joukossa hyytelöpalloja. En ihan osannut päättää, olivatko ne kivoja vai ällöjä.
    • Tasmanian tuholaisella on maailman kolmanneksi vahvimmat leuat.
    • Australiassa maastossa kävelyä ja vaeltamista kutsutaan nimellä "bushwalking" (Uudessa-Seelannissa se puolestaan on "tramping").
    • Kaikki Australian lait pitää hyväksyttää Englannin kuningattarella.
    • Kengurun ja vallabin erottaa siitä, että kengurun häntä on voimakas ja se voi käyttää sitä ikään kuin kolmantena jalkana vaikkapa nojailemiseen. Vallabin häntä puolestaan on vain häntä.
    • Australiassa on paljon myrkyllisiä elikoita, mutta harva kuolee nykyään niiden pistoksiin/puremiin. Myös vesinokkaeläimellä on myrkylliset piikit takajaloissaan.

    sunnuntai 14. marraskuuta 2010

    Vinkki Frodolle

    Työviikko meneillään Aucklandissa, joten luonnollisesti selailen YouTubea. Tässä uusiseelantilainen duo Flight Of The Conchords neuvoo Frodoa.


    Tässä puolestaan on australialaisten käsitys rakkaan naapurimaansa aksentista.

    lauantai 13. marraskuuta 2010

    Kolme päivää rantatiellä

    Vain yöpyminen Melbournessa, taas aikainen herätys ja loikkaus bussiin. Kuski-Simon ei valitettavasti ollut yhtä komea kuin edellinen, eikä yhtä hauskakaan, mutta mukava kuitenkin. Ajelimme täydessä bussilastissa kohti Grampiansin kansallispuistoa. Matkalla ajettiin muutaman hassun pikkukaupungin kautta: Moystonia mainostetaan australialaisen jalkapallon syntypaikkana, kun taas Araratin erikoisuus on pubista suoraan toiseen johtava suojatie.

    Herätys oli aikainen ja tasaisesti hyrräävässä bussissa oli vaikea pysyä hereillä. Onneksi en ollut ratissa. Täällä teiden varsilla on aiheeseen liittyen ihanan suorasukaisia kylttejä, kuten "Drowsy drivers die". Muutakin valistusta löytyy: "If you take dugs and drive, you're out of your mind" ja "Drink and drive bloody idiot". Teiden varsia koristavat myös erilaisista elukoista varoittavat kyltit, nuo australian hirvivaaramerkit. Koalamerkkejä kuulemma pystytetään minne tahansa, missä koaloja on koskaan edes arveltu näkyneen, koska ne ovat uhanalaisuuden rajoilla. Merkeissä esiintyvät useimmiten kenguru, emu tai vompatti.

    Tästä onkin hyvä muistuttaa aina välillä

    Päivä kului käppäillessä erilaisista näköalapaikoista toiseen kansallispuiston vuoristoisessa maastossa. Kävimme myös tylsässä aboriginaalikulttuurimuseossa. Se oli yhtä tyhjän kanssa, tosin siellä vastaanottotiskin takana näin reissun ainoan aboriginaalin, joka ei maannut kadulla kännissä. Surullista, mutta totta. Museon mailla sentään hillui kenguruita, ja vuorilta palatessa tien laidassa lyllersi lopultakin nokkasiili! Simonissa ei kuitenkaan ollut yhtään Steve Irwinin vikaa, hän vain posotti tyynesti kodak-hetken ohi. 

    Taas kengurui!

    Hahaa!
    Grampiansin kansallispuistoa yläilmoista

    MacKenzie Falls

    Nää korpit aina poseeraavat mulle! (Tiesittekö muuten, että "A group of crows is called a flock or a murder." Tosin tämä on itse asiassa raven.)

    Näköalapaikka The Balconies, lempinimeltään The Jaws of Death, syy näkynee kuvasta

    Illaksi minut ja huippumukava australialais-amerikkalainen nuoripari jätettiin tyhjään hostelliin Halls Gapin kylässä. Muu bussilasti palasi illaksi Melbourneen, ja me jäimme odottamaan Adelaidesta aamulla matkaan lähtenyttä kiertoajelubussia, jolla jatkamme matkaa Great Ocean Roadille. Saimmekin odottaa reilut pari tuntia, kunnes minibussi viimein kaartoi pihaan. Autosta loikkasi esiin ylipirteä kuskiopas Shelley, ja 20-päinen matkustajajoukko alkoi kantaa illallistarvikkeita hostellin keittiöön. Minua huvitti jotenkin erityisesti kymmenen viisikymppisen ruotsalaisen porukka, joka oli juuri niin skandinaavisen hyväntuulinen kuin voi olettaa. Kävi ilmi, että he ovat vanhoja partiokavereita Tukholmasta. Heillä oli kyllä hyvä meininki, ja oli virkistävää vetreyttää vähän ruotsiakin välillä. Bussissa oli myös pari amerikkalaista, Itävallassa asuva aussi, pari saksalaista, sveitsiläinen ja italialainen.

    Illalliseksi tehty bolognesekastike oli muuten merkittävän kaameaa.

    "Team Sweden"

    Sunnuntaiaamun alkajaisiksi kiipeiltiin yllättävän haastava reitti Pinnacle-näköalapaikalle. Korkealla oltiin, mutta reitti ja näkymä eivät tehneet enää kovinkaan suurta vaikutusta, samanlaista on tässä nähty jo useana päivänä. Reipas semikiipeily tosin nosti mukavasti hien pintaan, etenkin paluumatka pitkin sateen liukastamia kallioita.

    Matkalla Pinnaclelle "Grand Canyonissa"

    Joku on nuokin kaiteet rakentanut...

    Lisää maisemia kansallispuistossa

    Lähdimme köröttelemään pitkin Great Ocean Roadia, joka on Australian etelärannikkoa myötäilevä, maisemiltaan komea autotie. Pysähtelimme vähän väliä erilaisille näköalapaikoille ja parille rannallekin. Kuuluisimpia reitin varrella olevia nähtävyyksiä ovat hiekkakivimuodostelmat, kuten niin kutsuttu London Bridge ja 12 Apostles. Muodostelmat olivat ihan hienoja, mutta pysähdyimme katsomaan niistä niin monia, että alkoi jo hiukan puuduttaa. Pelkät edellä mainitut kaksi kohdetta olisivat riittäneet minulle.

    Aika tarkkaan kierros, joka bussilla ajeltiin

    Entinen London Bridge, nykyinen London Arch. Yhteys mantereeseen romahti yllättäen tammikuussa 1990 ja kaksi ihmistä, iltapäivälehtien mukaan pomo ja hänen sihteerinsä, jouduttiin pelastamaan toiselta puolelta helikopterilla.

    12 Apostles, tai ainakin osa apostoleista. Ne ovat siis merestä törröttäviä kallioita, joita muodostuu jatkuvasti pikku hiljaa lisää.

    Voit pudota ja KUOLLA!

    Illaksi ajettiin Port Campbelliin, jossa sijaitseva Port Campbell Hostel oli aivan loistava. Paikka oli uusi ja huippusiisti, huoneet olivat tilavat ja sängyt aivan älyttömän mukavat. Tähän mennessä ehdottomasti reissun paras yöpaikka.

    Hostellin seinällä komeili Seinfeldin Kramerin muotokuva

    Kolmantena päivänä käytiin katselemassa vielä hiukan lisää puisevia kiviä ja maisemia Great Ocean Roadin varrella. Aamupäivä kului Otwayn luonnonpuiston sademetsässä, johon oli rakennettu korkealla puiden latvojen korkeudella kulkeva luontopolku. Kävely oli mainio, joskin hieman päätähuimaava.

    Australialainen ja amerikkalaisia Otwayn sademetsäkävelyllä

    Hetkinen, eikö näiden pitänyt jo kuolla sukupuuttoon?

    Oltiin korkealla. Huimasi.

    Päivän kohokohta oli kuitenkin riemastuttava pysähdys jossakin aivan satunnaisessa paikassa tien varrella koaloja ja papukaijoja bongaamassa. Pienellä asuinalueella muistaakseni Koala Cafe -nimisen kahvilan ympäristössä oli kymmeniä papukaijoja, jotka tulivat syömään kädestä ja laskeutuivat ihmisten olkapäille, käsivarsille, pään päälle ja mihin osuivatkin. Joskus lähelle tulevat linnut ovat pelottavia, mutta nämä tipuset käyttäytyivät rauhallisesti ja selvästikin tottuneesti, joten lintuparven keskellä oli vain hauskaa.

    Ruusukakaduja

    Shiverrrr me timberrrrs

    Tepastelevia kultatöyhtökakaduja

    Elise ottaa kuvaa Alanista, jolla on papukaija pään päällä.



    Mikä hienompaa, puissa oli useita koaloja! Italialainen tyttö kiljui riemusta bongatessaan ensimmäisen koalan, ja kyllä se aika mahtavaa oli minustakin. Useimmat nallet uinuivat oksanhangoissa, eikä ihme, sillä koalat nukkuvat noin 20 tuntia vuorokaudesa. Yhdessä puussa kuitenkin istui pirteähkö äiti poikasensa kanssa, ja toisessa varsinkin aktiivinen yksilö kiipeili oksalta toiselle. Siinä sitä sitten toljotettiin puihin papukaijat olkapäillä. Aivan mahtavaa.

    Sleepybye

    Hän on ihan pieni! Tai siis ei kovin pieni, syntyessään hän oli noin herneen kokoinen... Tiesittekö muuten, että koalan pussi aukeaa alaspäin, ei ylöspäin kuten kengurulla? Minä en tiennyt.

    Kiipeilevä herra-koala



    Iltapäivällä käväistiin Bells Beach -rannalla, joka on Australian kuuluisin surffausranta ja sellaiseksi ainoana maailmassa myös rauhoitettu. Parkkipaikalla kuulemma heiluu usein märkäpuvuistaan kuoriutuvia alastomia surffaajia, mutta valitettavasti nyt ranta ammotti tyhjyyttään. Ei taida olla otollisin surffauskausi vielä alkanut.

    Bells Beach on saanut nimensä rannan ennen omistaneesta maanviljelijä Bellistä.

    Matka jatkui siitä sitten hiljaksilleen Melbourneen. Koalapysäkki pelasti muuten varsin keskinkertaisen kiertoajelun, tai no oli matkan varrella kaikkea kiinnostavaa, mutta liikaa kaikkea samanlaista. Seura oli kuitenkin mukavaa. Juttelin kahden Seattlesta kotoisin olevan naisen kanssa, joista toinen on matkapuhelinalalla ja on omistanut Soneran osakkeita, ja toinen oli fysioterapeutti, jonka jutut muistuttivat välillä erehdyttävästi erään kotimaisen fysioterapeutin juttuja...