Etelän hetelmiä

Retki lautalla pohjoissaarelta eteläsaarelle (2,5 viikkoa sitten) Cookin salmen yli oli nopeasti ohi, mikä oli mukavaa, sillä koskaan ei ole mikään laiva heilunut niin paljon. Yhtäkkiä huomasin käveleväni käytävällä ylämäkeen ja kohta lattia menikin karkuun. Onneksi pahin oli ohi parissakymmenessä minuutissa, ja saatoin keskittyä ihailemaan maisemia, mitkä olivat varsin mukiinmenevät. Laiva oli keskiverto Viron-paatin kokoinen, mutta eksoottista kyllä, kukaan ei ollut kännissä kello 8.30 aamulla.

I can see my house from here! Tai siis en ole ihan varma, mikä noista se oli, mutta tuolla se on!

Meininkiä halpishyteissä.

Picton näköpiirissä

Lautta rantautui eteläsaarelle Pictonin kalanhajuiseen satamakaupunkiin, jossa sataman lisäksi ei paljon muuta ollutkaan. Taikabussi odotteli meitä satamassa ja bussissa kuski Rick, joka osoittautui oikein mukavaksi kuskioppaaksi. Ikävä kyllä hän haisi niin pahasti viikon vanhalta hieltä, että ensimmäisen päivän jälkeen oli pakko siirtyä istumaan bussin peräosaan. Mutta mainio kuski muuten. Mikäs siinä.

Lähdimme siitä köröttelemään halki viinimaiden, jotka näyttivät kuin suoraan Italiasta paikalle kuskatuilta. Päivän pysäkki oli Nelson, sympaattinen kesäkaupunki eteläsaaren länsirannikolla. Kaupungissa oli pääkatu, kirkko ja McDonalds, eikä juuri muuta. Sormustenherra-perspektiivistä kaupungin tekee mielenkiintoiseksi paikallinen kultaseppä Jens Hansen, joka takoi Sormusten sormuksen ja muut sormukset elokuviin. Hansen itse on jo kuollut, mutta hänen poikansa jatkaa putiikkia ja takoo tilauksesta elokuvasormuksia halukkaille. Jens Hansenia ei pidä sekoittaa Hans Jenseniin, joka on tuttu ehkä Kahden tornin lisämateriaaleja katsoneille...

Hansin, siis Jensin työpaja.

Näkymää Nelsonissa

Hostellissa oli "sauna"

Nelsonin ympäristössä sijaitsee pieni mutta upea Abel Tasmanin kansallispuisto, joka on kuuluisa kultaisista hiekkarannoistaan ja upeista vaellusreiteistään. Vaikka etenkin kolmen päivän retkeä kehutaan yhdeksi maailman upeimmista, päätin reippailla vain yhden päivän kävelyn. Ehkä ensi kerralla sitten pidempiä vaelluksia. Pääsin veneellä reitin alkuun ja tepastelin kuuden tunnin retken metsäisessä maastossa, joka poikkesi välillä todellakin kultaisilla hiekkarannoilla. Valitettavasti kyyti takaisin kaupunkiin oli lähdössä niin pian, että reitti piti kävellä melkoista tahtia ja aikaa ei jäänyt uimiseen. Maisemat olivat kuitenkin taas aivan erilaiset kuin mitä olin siihen mennessä nähnyt, ja metsässä näki paljon lintuja kuten hopearillejä (silvereye; suomenkielinen nimi onkin hieno, koska linnulla on kirjaimellisesti hopeiset rillit päässä!) ja viuhkamonarkkeja (fantail).

Vene odottelee rannassa

Laivakoira piti vahtia

Paratiisisorsa on Uuden-Seelannin kotoperäinen laji

Riippusilta

Reitti sopii ilmeisesti kaikenikäisille

Vaihteeksi tutumman näköinen piipertäjä

Ei hullumpi paikka meloskella

Selkeä polku kulki metsässä, rannoilla ja pusikossa

Nelsonista matka jatkui alas länsirannikkoa vaihtelevissa maisemissa ja kostean pilvisessä säässä. Päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli Cape Foulwind, siten kapteeni Cookin nimeämä, koska sillä kohdalla ikävä tuuli puhalsi tutkimuslaivueen pois kurssilta. Itselleni nimestä tuli mieleen Terrence ja Phillip, mutta olenkin henkisesti 5-vuotias. Cape Foulwindissä nähtiin kallioilla lekottelevia hylkeitä, tarkemmin sanottuna uudenseelanninmerikarhuja, ja parkkipaikalla tepasteli lähes kesy weka (kotoperäinen, lentokyvytön lintu).

Lekottelijoita

Eka weka

Nam nam, suolakeksiä!

Seuraava pysäkki olivat Punakaikin kuuluisat "lettukalliot" (Pancake Rocks). Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka näyttävät erikoisen kulumisen tuloksena lettukasoilta. Varsin jännä näky. Kuten kunnon turisti, Pancake Rocksilla söin lounaaksi lettuja.

Lettujen fossiileja

Lettua lähikuvassa

Eivät ole mitään pieniä kukkasia nämä

Illan suussa saavuttiin Greymouthiin, pieneen kaivoskylään (koti monelle Pike Riverin kaivosturmassa menehtyneelle), jossa jälleen kerran ei ollut paljon muuta kuin pääkatu ja McDonald's. No, oli siellä myös Monteithsin panimo, jonne mentiin joukolla tutustumaan. Kierroksen lopuksi oli luvassa olutmaistiaisia ja illallinen. Varsinaisen kierroksen aikana näiden odotus väreili ilmassa varsin selkeänä, eikä ainakaan itselleni jäänyt kierroksesta mieleen juurikaan mitään muuta kuin se, että tehtaan puolella kaksi naista pakkaa koko päivän käsin pulloja liukuhihnalta pahvipakkauksiin. Tuli elävä Posti-flashback, mutta onneksi kohta oltiin oluen äärellä. Panimon pubissa saimme maistaa seitsemää olutta ja yhtä siideriä, ja sen jälkeen saimme puolen tunnin ajan litkiä juomia hanoista minkä ehdimme. Ja kyllähän se ilmainen alkoholi aina parhaalta maistuu.

Näihin pahvikehikkoihin pullot pakataan. Käsin.

Seitsemää sorttia

Ruuhkaa tiskin väärällä puolella

Panimokierroksen jälkeinen aamu valkeni jälleen harmaana, ja heräsin aamulla pirteänä Skype-treffeille. Joillakin illan juhlinta oli jatkunut pikkutunneille asti, ja kaksi skotlantilaista poikaa köröttelivätkin sitten seuraavan reittiosuuden vuokra-autolla bussin perässä nukuttuaan aamulla pommiin.

Päivän määränpää oli Franz Josefin vuoristokylä, joka teki taas uuden ennätyksen yöpymispaikkojen pienuudessa. Eteläisten alppien juurella sijaitsevassa kylässä kuitenkin kokemista riitti kiivinsuojelukeskuksesta joka kylän hupiin, laskuvarjohyppyyn.Otin tilaisuudesta vaarin, ja menin katsomaan kiivejä, koska niitä on lähes mahdoton nähdä luonnossa muualla kuin eteläsaaren kärjen luona sijaitsevalla Stewart-saarella. Täällä ne sitten tepastelivat aitauksissaan kuin karvaiset broilerit. Erikoisia otuksia. Valokuvaus kielletty.

Päätin antaa itselleni ennakkoon joululahjan ja lentää helikopterilla kävelemään Franz Josefin jäätikölle. En ollut ennen ollut helikopterin kyydissä ja yllätyin hiukan, etten yhtään pelännyt sen kyydissä. Lentäminen tuntui vain mahtavalta. Kaartelimme jäätikön yllä vartin verran ja laskeuduimme sen rinteeseen, jossa oppaamme odotti hakku kädessä. Meille iskettiin jääraudat jalkaan, ja seuraavat kaksi ja puoli tuntia kiipeilimme pitkin jäätikköä oppaan perässä ja kurkistelimme pikkuruisiin jään muodostamiin tunneleihin. Jää oli kovaa, ja jäärautojen avulla sillä oli helppo kävellä. Kylmäkään ei ollut, reilusti plussan puolella pysyttiin. Eipä jäätikkökävely mitenkään olennaisen mullistava kokemus ollut, mutta hauskaa oli. Reippailun jälkeen menimme ansaitusti lillumaan ulkoilmakylpylän lämpimiin altaisiin. Vielä kun olisi saunaan päässyt...

Roger-roger!

Franz Josefin jäätikkö lähestyy

Jääraudoissani on tappopiikit!

Uuden-Seelannin tarkimmin varjeltu salaisuus

Maorien legenda kertoo, että jumala nimeltä Tu-te-raki-whanoa loi Uuden-Seelannin länsirannikolle upean vuonoalueen. Ikävä kyllä vuonot olivat niin upeita, että paikalliset ihmiset lakkasivat tekemästä töitä ja ihailivat vain kauniita maisemia kaiket päivät. Jumalatar Hinenuitepo suuttui laiskottelijoille ja loi pistävät mäkäräiset laittamaan ihmisiin liikettä.

Kyllä, Uudessa-Seelannissa on myös varjopuoli, ja se varjopuoli ovat mäkäräiset (sandflies). Ne ovat pieniä, äänettömiä ja pistävät huomaamatta. Myöhemmin pistosta kyllä ei voi olla huomaamatta. Itse ainakin olen aivan rumien ja kutisevien paukamien peitossa, vaikka kuinka heitän antihistamiinia hetulaan.

Joku bussissa matkalla Milford Soundille kysyi, että onko siellä mäkäräisiä. Bussikuskin vastaus taisi olla vanha vitsi: "There's not a single sandfly in Milford Sound. They all have wives and big families."

Wellywoodin kukkuloilla

Reissun pisin yksittäinen pysähdys oli Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington. Työkaverini tytär Kristina oli ystävällisesti (ja rohkeasti) luvannut majoittaa minut kahdeksi viikoksi pelkän Facebook-tuttavuuden ja äitinsä ilmeisten suositusten perusteella. Kristina ja poikaystävänsä Matteo osoittautuivat lievästi sanottuna loistaviksi majoittajiksi, ja tulimme juttuun mainiosti. Asiaa auttoivat varmasti yhteiset mielenkiinnon kohteet, kuten elokuvat ja Disney/Pixar.

Näkymää parvekkeelta

Tällaistakin voi parvekkeelta vakoilla

Weta vierailulla

Edelleen parvekkeelta

Kristinan ja Matteon asunto sijaitsi lähiössä nimeltä Seatoun, ja sen parvekkeelta avautui näkymä merelle ja Miramarin lähiöön. Miramar tunnetaan leikkisästi nimellä Wellywood (Hollywoodin mukaan), koska alueella sijaitsevat mm. Taru Sormusten herrasta -elokuviin lavasteet, pienoismallit, aseet jne. tehnyt Weta Workshop sekä Peter Jacksonin elokuvayhtiön kuvausstudiot. Jackson itsekin asuu Miramarissa, ja kuulemma sekä hän että Wetan johtaja Richard Taylor käpystelevät ajoittain kartsalla. Minä en kyllä nähnyt.

Kävelylenkeillä katsoin uteliaana jokaiseen avoimeen varastoon, jos siellä vaikka näkyisi jotakin mielenkiintoista. Yhdellä reissulla innokkuus palkittiinkin: kävelin Weta Workshopin toimiston ohi, ja näin avoimesta varaston ovesta ison balrogin pään seinällä roikkumassa. Lisäksi pihalla oli porukkaa maalaamassa muovisia kiviä. Todellista Wellywoodin taikaa!

Kristina ja Matteo ovat molemmat töissä Weta Digitalilla, joka tekee tietokone-erikoistehosteita elokuviin kuten Taru Sormusten herrasta ja Avatar. Tällä hetkellä työn alla ovat mm. Tintti-elokuva, Apinoiden planeetta 2 ja tietenkin tuleva Hobitti. Kristina ei voinut paljonkaan työstään salassapitovelvollisuuden vuoksi kertoa, mutta Matteo on töissä jälkituotannon puolella ja pääsin käväisemään hänen työpaikallaan, jossa muuten oli noin vain sormustenherra-leffojen haarniskoja ja aseita koristeena ja nurkassa Peter Jacksonin elokuvassa käyttämä pienois- King Kong. Että sellainen työpaikka. Matteo kertoi työstään ja näytti hiukan, miten hän muokkaili apinoiden ilmeitä Apinoiden planeetta -leffaa varten. Varsin siistiä!

Ihanat majoittajani raahasivat minut kiltisti mukaan myös ystäviensä luo (ja Weta Digitalin pikkujouluihin), ja tapasin monia mukavia tyyppejä. Wellingtonissa oli siis hiukan liiankin kivaa, ja meinasi suunniteltu työnteko jäädä vallan jalkoihin...

Sunnuntai-iltapäivä Scorching Bayssa

Scorch-O-Raman (ent. Chocolate Fish) terassilla myös ennen tuntemattomat Sormusten herran tähdet istuskelivat asuessaan kuvausten aikana Peter Jacksonin rantatien varrella omistamissa taloissa.

Pelottava yksityiskohta Scorch-O-Raman seinässä.

Wellington osoittautui kaikin puolin mainioksi kaupungiksi. Keskusta on kohtalaisen pieni, sen kävelee päästä päähän 20 minuutissa. Merenranta on lähellä ja kaupungissa on rento, jopa hiukan luova fiilis. Rannan tuntumassa sijaitsee Te Papa -kansallismuseo, jonne pääsee ilmaiseksi ihastelemaan näyttelyitä Uuden-Seelannin historiasta ja kulttuurista sekä vaihtuvia taidenäyttelyitä. Maanjäristyssimulaattorissa voi kokeilla, miltä tuntuu olla maanjäristyksessä. Simulaatio olikin hyvää harjoitusta, sillä koin joitakin päiviä myöhemmin elämäni ensimmäisen maanjäristyksen. Se oli tosin niin pieni, että piti ihan Kristinalta varmistaa, että se tosiaan oli maanjäristys eikä esimerkiksi ohi ajanut rekka.

Rantakadulla

Kajakkeja keskustan tuntumassa

Moan luuranko Te Papassa

Wetan häkkyrä keskustassa

Parlamenttitalo eli "mehiläispesä"

Taru Sormusten herrasta -elokuvia kuvattiin aikanaan ahkerasti Wellingtonin ympäristössä, ja useampi firma tarjoaa kiertoajeluja alueen kuvauspaikoille. Päätin valita Rover Toursin kierroksen, koska olen lukenut yhden firman oppaan pitämää blogia. Minulla kävikin aika munkki, sillä valitsemanani päivänä olin ainoa kiertoajelun osallistuja, joten sain luksus-yksityiskierroksen, ja oppaana sattui vieläpä olemaan nimenomaan blogia pitävä Jack, joka oli aivan hämmästynyt siitä, että joku yleensäkin lukee hänen blogiaan. Jack on itse sormustenherrafani henkeen ja vereen, joten kierros oli todella perinpohjainen ja viihdyttävä. Kuvauspaikkojen bongailu oli loistava tekosyy kierrellä Wellingtonin ympäristöä.

Tästä sormussaattue meloi paetessaan örkkejä ykkösleffan lopussa. Tausta oli tosin leikelty toisaalta Uudesta-Seelannista.

Matkalla Elrondin neuvonpitoon...

Rivendellissä on nykyään hiukan vähemmän haltia-asutusta

Ranta, jolla Aragorn makasi ja heppa tuli herättelemään.

Sarumanin puutarha. Jos katsoi tarkkaan, saattoi huomata, että ruoho oli hiukan eri sävyistä niissä kohdissa, joissa tornille johtava kivipolku sijaitsi. Myös Sarumanin örkkien puunkaatopuuhat kuvattiin täällä kaupungin puutarhassa.

Weta Cave, Wetan matkamuistomyymälä Miramarissa

Sauron paketissa

Elokuvan ainoa naisörkki on läiskäisty Weta Caven seinälle.

Mushrooms!

Metsää Victoria-vuorella. Täällä kuvattiin useita kohtauksia, mm. se kun hobitit piileksivät ratsastajalta puun juurakossa ja se kun he pakenevat Bukinpurin lautalle.

Luulin, etten tuntisi Uudessa-Seelannissa ketään, mutta kävi ilmi, että myös kaverini äidin hyvä ystävä asuu Wellingtonissa, ja mikä huvittavampaa, vain 10 minuutin kävelymatkan päässä majoituspaikastani. Otin yhteyttä nyt jo 30 vuotta Uudessa-Seelannissa asuneeseen Tepaan, ja hän ja miehensä Bob veivät minut katsomaan näkymiä Victoria-vuorelta. Mukavia tyyppejä, joilla on suloinen kolmijalkainen kissa.

Näkymää Victoria-vuorelta

Tuulimylly Polhill-vuorella

Näkymää edellä mainitun ympäristöstä

Uudessa-Seelannissa luonto ei ole koskaan kaukana, ja aivan Wellingtonin keskustassa sijaitsee jopa villieläinten suojelualue Zealandia, 225 hehtaarin alue suojeltua metsää, joka on ympäröity petoeläinaidalla alueella asuvien lintujen ja liskojen suojelemiseksi. Metsässä kulkee useita luontopolkuja, joiden varsille rakennettujen syöttöpaikkojen ympäristössä pyörii paljon eri lintuja. Tuatara-liskonkin, "elävän fossiilin" voi alueella bongata, ja iltaisin metsään tehdään opastettuja kierroksia pimeässä, jolloin tuurilla voi nähdä jopa kiivejä. Suosittelen Zealandiaa lämpimästi ja aion mahdollisella ensi kerralla mennä yökierrokselle.

Kaunomerimetsoja (pied shag) Zealandiassa.

Hah

Ruokinta-aika.

Miran lempilintu eli kaka

Mutkikasta luontoa

Viiriäisiä polun varressa

Kuuluisa tuatara-lisko lataa akkuja yön metsästystä varten. Tuijotin kaveria varmaan 20 minuuttia, ja sinä aikana se liikautti kerran toista takajalkaansa.

Tui-lintuja näkyy paljon Zealandian ulkopuolellakin

Wellington tunnetaan useilla lempinimillä, joista yksi on Windington, koska kaupungissa tuulee aina. Ei kylläkään tuullut niinä kahtena viikkona kun minä siellä olin, päin vastoin joka päivä oli tyyntä ja hellettä. Jokainen tapaamani ihminen muistikin huomauttaa, että minulla on käynyt aivan uskomaton tuuri, koska Wellingtonissa ei ole koskaan sellaisia säitä.

Wellingtonista matka jatkui eteläsaarelle saartenvälisellä lautalla. Tuntui kyllä haikealta lähteä, mutta onneksi näen mainiot majoittajani taas uudenvuodenaattona!