Kolme päivää rantatiellä

Vain yöpyminen Melbournessa, taas aikainen herätys ja loikkaus bussiin. Kuski-Simon ei valitettavasti ollut yhtä komea kuin edellinen, eikä yhtä hauskakaan, mutta mukava kuitenkin. Ajelimme täydessä bussilastissa kohti Grampiansin kansallispuistoa. Matkalla ajettiin muutaman hassun pikkukaupungin kautta: Moystonia mainostetaan australialaisen jalkapallon syntypaikkana, kun taas Araratin erikoisuus on pubista suoraan toiseen johtava suojatie.

Herätys oli aikainen ja tasaisesti hyrräävässä bussissa oli vaikea pysyä hereillä. Onneksi en ollut ratissa. Täällä teiden varsilla on aiheeseen liittyen ihanan suorasukaisia kylttejä, kuten "Drowsy drivers die". Muutakin valistusta löytyy: "If you take dugs and drive, you're out of your mind" ja "Drink and drive bloody idiot". Teiden varsia koristavat myös erilaisista elukoista varoittavat kyltit, nuo australian hirvivaaramerkit. Koalamerkkejä kuulemma pystytetään minne tahansa, missä koaloja on koskaan edes arveltu näkyneen, koska ne ovat uhanalaisuuden rajoilla. Merkeissä esiintyvät useimmiten kenguru, emu tai vompatti.

Tästä onkin hyvä muistuttaa aina välillä

Päivä kului käppäillessä erilaisista näköalapaikoista toiseen kansallispuiston vuoristoisessa maastossa. Kävimme myös tylsässä aboriginaalikulttuurimuseossa. Se oli yhtä tyhjän kanssa, tosin siellä vastaanottotiskin takana näin reissun ainoan aboriginaalin, joka ei maannut kadulla kännissä. Surullista, mutta totta. Museon mailla sentään hillui kenguruita, ja vuorilta palatessa tien laidassa lyllersi lopultakin nokkasiili! Simonissa ei kuitenkaan ollut yhtään Steve Irwinin vikaa, hän vain posotti tyynesti kodak-hetken ohi. 

Taas kengurui!

Hahaa!

Grampiansin kansallispuistoa yläilmoista

MacKenzie Falls

Nää korpit aina poseeraavat mulle! (Tiesittekö muuten, että "A group of crows is called a flock or a murder." Tosin tämä on itse asiassa raven.)

Näköalapaikka The Balconies, lempinimeltään The Jaws of Death, syy näkynee kuvasta

Illaksi minut ja huippumukava australialais-amerikkalainen nuoripari jätettiin tyhjään hostelliin Halls Gapin kylässä. Muu bussilasti palasi illaksi Melbourneen, ja me jäimme odottamaan Adelaidesta aamulla matkaan lähtenyttä kiertoajelubussia, jolla jatkamme matkaa Great Ocean Roadille. Saimmekin odottaa reilut pari tuntia, kunnes minibussi viimein kaartoi pihaan. Autosta loikkasi esiin ylipirteä kuskiopas Shelley, ja 20-päinen matkustajajoukko alkoi kantaa illallistarvikkeita hostellin keittiöön. Minua huvitti jotenkin erityisesti kymmenen viisikymppisen ruotsalaisen porukka, joka oli juuri niin skandinaavisen hyväntuulinen kuin voi olettaa. Kävi ilmi, että he ovat vanhoja partiokavereita Tukholmasta. Heillä oli kyllä hyvä meininki, ja oli virkistävää vetreyttää vähän ruotsiakin välillä. Bussissa oli myös pari amerikkalaista, Itävallassa asuva aussi, pari saksalaista, sveitsiläinen ja italialainen.

Illalliseksi tehty bolognesekastike oli muuten merkittävän kaameaa.

"Team Sweden"

Sunnuntaiaamun alkajaisiksi kiipeiltiin yllättävän haastava reitti Pinnacle-näköalapaikalle. Korkealla oltiin, mutta reitti ja näkymä eivät tehneet enää kovinkaan suurta vaikutusta, samanlaista on tässä nähty jo useana päivänä. Reipas semikiipeily tosin nosti mukavasti hien pintaan, etenkin paluumatka pitkin sateen liukastamia kallioita.

Matkalla Pinnaclelle "Grand Canyonissa"

Joku on nuokin kaiteet rakentanut...

Lisää maisemia kansallispuistossa

Lähdimme köröttelemään pitkin Great Ocean Roadia, joka on Australian etelärannikkoa myötäilevä, maisemiltaan komea autotie. Pysähtelimme vähän väliä erilaisille näköalapaikoille ja parille rannallekin. Kuuluisimpia reitin varrella olevia nähtävyyksiä ovat hiekkakivimuodostelmat, kuten niin kutsuttu London Bridge ja 12 Apostles. Muodostelmat olivat ihan hienoja, mutta pysähdyimme katsomaan niistä niin monia, että alkoi jo hiukan puuduttaa. Pelkät edellä mainitut kaksi kohdetta olisivat riittäneet minulle.

Aika tarkkaan kierros, joka bussilla ajeltiin

Entinen London Bridge, nykyinen London Arch. Yhteys mantereeseen romahti yllättäen tammikuussa 1990 ja kaksi ihmistä, iltapäivälehtien mukaan pomo ja hänen sihteerinsä, jouduttiin pelastamaan toiselta puolelta helikopterilla.

12 Apostles, tai ainakin osa apostoleista. Ne ovat siis merestä törröttäviä kallioita, joita muodostuu jatkuvasti pikku hiljaa lisää.

Voit pudota ja KUOLLA!

Illaksi ajettiin Port Campbelliin, jossa sijaitseva Port Campbell Hostel oli aivan loistava. Paikka oli uusi ja huippusiisti, huoneet olivat tilavat ja sängyt aivan älyttömän mukavat. Tähän mennessä ehdottomasti reissun paras yöpaikka.

Hostellin seinällä komeili Seinfeldin Kramerin muotokuva

Kolmantena päivänä käytiin katselemassa vielä hiukan lisää puisevia kiviä ja maisemia Great Ocean Roadin varrella. Aamupäivä kului Otwayn luonnonpuiston sademetsässä, johon oli rakennettu korkealla puiden latvojen korkeudella kulkeva luontopolku. Kävely oli mainio, joskin hieman päätähuimaava.

Australialainen ja amerikkalaisia Otwayn sademetsäkävelyllä

Hetkinen, eikö näiden pitänyt jo kuolla sukupuuttoon?

Oltiin korkealla. Huimasi.

Päivän kohokohta oli kuitenkin riemastuttava pysähdys jossakin aivan satunnaisessa paikassa tien varrella koaloja ja papukaijoja bongaamassa. Pienellä asuinalueella muistaakseni Koala Cafe -nimisen kahvilan ympäristössä oli kymmeniä papukaijoja, jotka tulivat syömään kädestä ja laskeutuivat ihmisten olkapäille, käsivarsille, pään päälle ja mihin osuivatkin. Joskus lähelle tulevat linnut ovat pelottavia, mutta nämä tipuset käyttäytyivät rauhallisesti ja selvästikin tottuneesti, joten lintuparven keskellä oli vain hauskaa.

Ruusukakaduja

Shiverrrr me timberrrrs

Tepastelevia kultatöyhtökakaduja

Elise ottaa kuvaa Alanista, jolla on papukaija pään päällä.

Mikä hienompaa, puissa oli useita koaloja! Italialainen tyttö kiljui riemusta bongatessaan ensimmäisen koalan, ja kyllä se aika mahtavaa oli minustakin. Useimmat nallet uinuivat oksanhangoissa, eikä ihme, sillä koalat nukkuvat noin 20 tuntia vuorokaudesa. Yhdessä puussa kuitenkin istui pirteähkö äiti poikasensa kanssa, ja toisessa varsinkin aktiivinen yksilö kiipeili oksalta toiselle. Siinä sitä sitten toljotettiin puihin papukaijat olkapäillä. Aivan mahtavaa.

Sleepybye

Hän on ihan pieni! Tai siis ei kovin pieni, syntyessään hän oli noin herneen kokoinen... Tiesittekö muuten, että koalan pussi aukeaa alaspäin, ei ylöspäin kuten kengurulla? Minä en tiennyt.

Kiipeilevä herra-koala

Iltapäivällä käväistiin Bells Beach -rannalla, joka on Australian kuuluisin surffausranta ja sellaiseksi ainoana maailmassa myös rauhoitettu. Parkkipaikalla kuulemma heiluu usein märkäpuvuistaan kuoriutuvia alastomia surffaajia, mutta valitettavasti nyt ranta ammotti tyhjyyttään. Ei taida olla otollisin surffauskausi vielä alkanut.

Bells Beach on saanut nimensä rannan ennen omistaneesta maanviljelijä Bellistä.

Matka jatkui siitä sitten hiljaksilleen Melbourneen. Koalapysäkki pelasti muuten varsin keskinkertaisen kiertoajelun, tai no oli matkan varrella kaikkea kiinnostavaa, mutta liikaa kaikkea samanlaista. Seura oli kuitenkin mukavaa. Juttelin kahden Seattlesta kotoisin olevan naisen kanssa, joista toinen on matkapuhelinalalla ja on omistanut Soneran osakkeita, ja toinen oli fysioterapeutti, jonka jutut muistuttivat välillä erehdyttävästi erään kotimaisen fysioterapeutin juttuja...