Merta ja hiekkaa

Seuraavana aamuna (6.1.) matka jatkui Aucklandista vielä kerran pohjoiseen, nyt kohti Paihiaa ja Bay of Islandsia, saarien täyttämää lahtea pohjoissaaren itärannikolla. Matkaa tehtiin kiemurtelevilla hiekkateillä, jotka yhdessä helteen kanssa tekivät olon hiukan tukalaksi. Höykytys jatkui Paihiaan päästyäni, sillä jatkoin suoraan pikku risteilylle saaristoon. Vesisuihkuvene oli iso, mutta merenkäyntiä oli ihan kiitettävästi. Itse virkistyin meri-ilmasta ja olo oli ihan hyvä, mutta yrjöpusseja näytti kerääntyvän roskikseen hyvää tahtia...

Paihian idylliä

Risteilyllä nähtiin Hole in the Rock, joka oli - reikä kalliossa. Oujee.

Roskis täynnä yrjöpusseja. Kyllä, otin siitä kuvan ja laitoin vieläpä blogiin.

Uudenseelanninmeriharakka ja nokimeriharakka (kokonaan musta versio) ovat Uuden-Seelannin kotoperäisiä lajeja. Ja aika kivoja.

Oiva saalis laiturilla

Paihia vaikuttaa pitkälti turistikaupungilta. Keskustan alueella ei asu paljonkaan paikallisia, he asuvat läheisissä kylissä. Tekemistä riittää, ei niinkään kaupungilla, vaan merellä kaikenlaista risteilyistä liitovarjoiluun. Parikin firmaa järjestää risteilyjä, joissa pääsee uimaan delfiinien joukkoon, ja pitihän sitä kokeilla. Valitettavasti snorklaajien ryhmä oli niin iso, että sillä hetkellä kun ensimmäiset loiskahtivat veteen, delfiinit lähtivät vetämään ja viimeisenä sukeltaneet jäivät nuolemaan näppejään. Delfiinit eivät tainneet olla leikkituulella, tai ehkä niillä oli ruokailu kesken. No, sentään yksi delfiini ui aivan alapuoleltani kala suussa. Mikä oli aika siistiä.

Katson autiota hiekkarantaa Paihiassa

Tällä kertaa pullonokkadelfiinejä

Paluumatkalla risteilyltä pistäydyin Russellissa, Uuden-Seelannin ensimmäisessä pääkaupungissa, joka sijaitsee Paihiaa vastapäätä. Kun eurooppalaiset alkoivat 1800-luvulla rampata Uudessa-Seelannissa, Bay of Islands oli kätevä luonnollinen satama, ja Russell eli maorinimeltään Kororareka muodostui kaupanteon myötä. Kaupunki sai pian hurjan maineen laittomuuksien ja prostituution pesäkkeenä, ja se tunnettiinkin nimellä "Hell Hole of the Pacific". Nyt paikka oli rauhallinen merenrantakylä vanhoine rakennuksineen ja rantaravintoloineen. Russellissa voi pistäytyä vaikkapa lounaalla Paihiasta, sillä lauttoja kulkee kylien välillä vartin välein.

Russellin rantabulevardia

Paihian viereisessä kylässä Waitangissa (vartin kävelymatkan päässä...) allekirjoitettiin ensimmäinen maorien ja eurooppalaisten, tässä tapauksessa englantilaisten välinen sopimus, jonka myötä maoreista tuli Britannian kansalaisia ja Uudesta-Seelannista Britannian kruununsiirtomaa. Sopimuksessa myös luvattiin maoreilla oikeus omistaa maansa ja omaisuutensa. Tätä 6.2.1840 allekirjoitettua Waitangin sopimusta pidetään Uuden-Seelannin perustuslakina ja sen kunniaksi helmikuun 6. päivänä vietetään maan kansallispäivää Waitangi Daytä.

Pihakatoksessa oli suuri maorikanootti eli waka. Nykymaorikielessä kaikki kulkuvälineet autoista lentokoneisiin ovat myös waka.

Yksityiskohta

Waitangin sopimuksen muistomerkki

Uuden-Seelannin pohjoisin kärki on nimeltään Cape Reinga, ja sinne suuntautui seuraava päiväretki. Maorikielen sana "reinga" tarkoittaa tuonpuoleista, ja maoriuskomusten mukaan Cape Reingassa kuolleiden sielut siirtyvät tuonpuoleiseen. Moni uusiseelantilainen matkustaakin Cape Reingaan muistamaan kuolleita läheisiään. Cape Reingaa pidetään myös Tasmaninmeren ja Tyynenmeren rajana.

Cape Reinga

Pitkä matka Eurooppaan

Kallion kärjen oikeassa kyljessä näkyy 800 vuotta vanha pohutukawapuu, jonka juuria myöten vainajan sielu nousee ylös maasta ja laskeutuu tuonpuoleiseen.

Istutin tämän nuoren miehen avustuksella Coprosma rhamnoides -pensaan Cape Reingan hankalaan maaperään. Istutuksen sijainti Google Mapsissa (vihreän nuolen kohdalla)

Matkalla Cape Reingaan pysähdyttiin katselemaan ikivanhoja kauripuita (ja niistä askarreltuja esineitä voiveitsistä valtaistuimiin) sekä surffaamaan dyyneillä, mikä vaikutti pelottavalta, mutta osoittautui älyttömän hauskaksi. Jalkapöydät vain kuoriutuivat, kun yritti jarruttaa (turhaan).

Frodo ja iso puu

Tämä sopisi meikäläisen valtaistuinsaliin

Nämä portaat on kaiverrettu jättimäisen kauripuun sisään. Ancient Kauri Museum -myymälän puut on nostettu soisesta maaperästä, jossa ne ovat säilyneet vuosituhansia hautautuneena. Näin isoja (=vanhoja) kauripuita ei enää ole elossa, ja elävät puut ovat suojeltuja.

Surffaamaan menossa. Kiipeäminen dyynin huipulle oli raskainta.

Tyytyväisenä laskun jälkeen. Hiekkaa oli kyllä ihan joka paikassa ja sitä löytyi tyyliin korvasta vielä viikkoa myöhemminkin. Normaalia surffausta en sitten ehtinyt kokeilla, mutta sentään tällaista.

Laudalla pääsi aika kovaa!

Rannallekin ehdittiin huuhtomaan pois liiat hiekat.

Takaisinpäin ajettiin pitkin 90 Mile Beach -rantaa, joka on ihan virallisestikin osa valtatietä. Sitä pitkin tosin pystyy ajamaan vain laskuveden aikaan, mitä muutamasta hiekkaan hautautuneesta autonromusta päätellen kaikki eivät ole sisäistäneet. 90 Mile Beach on nimestään huolimatta vain 55 mailia (noin 85 km) pitkä. 90 mailia pääteltiin aikoinaan siitä, että lehmälauma kulkee päivässä 30 mailia, ja siltä kesti kolme päivää kulkea ranta päästä päähän. Väärin laskettu, pöntöt lähetyssaarnaajat.

Frodo 55 mailin rannalla

Tässä sitä seistään keskellä valtatietä.

Pohjoisen lämpöä

Reissun viimeisen osuuden vietin Uuden-Seelannin lämpimissä pohjoisosissa. Pohjoinen on varsin harvaan asuttua aluetta, ja monien kaupunkien väkiluku moninkertaistuu kesäisin (= meidän talvella) kun uusiseelantilaiset rynnistävät kesäasunnoilleen ja hotelleihin lomailemaan. On hankalaa näin omista lähtökohdistaan sisäistää, että pohjoinen onkin lämpimämpi kuin etelä ja kesällä on kylmempi kuin talvella (jos puhutaan eurooppalaisten käsittämistä vuodenajoista, Uudessa-Seelannissahan siis joulu on kesällä ja pääsiäinen syksyllä). Näiden vastakohtaisuuksien vuoksi varmasti Uuden-Seelannin eurooppalaiset valloittajatkin aikanaan pitivät loogisena sitä, että paikalliset joutsenet ovat mustia. Onhan kaikki muukin nurin päin Eurooppaan verrattuna.

Thamesista jatkettiin pikku-taikabussilla pohjoiseen Coromandelin niemimaata pitkin. Ensimmäinen pysäkki matkalla oli Cathedral Cove, kaunis poukama, jossa on jättimäinen veden kallioon kaivertama luola tai tunneli (Ns. läpireikä. Tieteellinen termi. On on.). Paikka on suosittu uimaranta, johon voi joko kävellä parkkipaikalta noin 20 minuutin matkan pusikossa kulkevaa polkua tai ajaa veneellä. Rannalla on myös kuvattu viimeisintä Narnia-leffaa Prinssi Kaspian. Sen huomaa helposti leffassa saareksi, jolla on lohikäärme.

Tällä puolella rantaa kuvattiin Narnia-leffaa.

Rannan toinen puolisko

Puoliskot yhdistävä "katedraali"

Tunnelissa voi käydä köpelösti

Seuraavaksi menimme ihmettelemään Hot Water Beach -rantaa (sijaitsee lähellä Whitiangaa), jolla nimensä mukaisesti on kuumaa vettä. Vesi tihkuu hiekan läpi maanalaisista kuumista lähteistä, ja kuka tahansa voi laskuveden aikaan kaivaa hiekkaan oman lämpimän uima-altaan. Kuulemma viime aikoina pohjavesi on tosin kuumentunut roimasti, kukaan ei oikein tiedä miksi.

Rannalla voi uida myös ihan meressäkin, minkä päätin tehdä. Kahlasin vyötärösyvyyteen ja annoin aaltojen huuhdella. Kunnes tuli yksi jättimäinen aalto, joka kasteli kokonaan ja vei silmälasit mennessään. Tajusin saman tien, että niitä on turha edes yrittää etsiä. Aallot seurasivat toisiaan ja jokaista aaltoa seurasi iso imu, joten parin aallon jälkeen rillit voivat olla jo ulapalla likinäköisen delfiinin päässä. No, onneksi on vakuutus ja piilareita. Ja aina on kiva ilahduttaa likinäköisiä merinisäkkäitä.

Rillit in memoriam

Köröttelimme useiden pikku lomakylien halki, kunnes saavuimme Coromandel Towniin, pikkuiseen lomakylään. Yksi katu, useita hotelleja ja hostelleja. Ilahduttavaa kyllä, minun hostellissani oli sauna, ja vieläpä oikein mukiinmenevä sellainen. Ihanassa kesäsaunassa unohtui viimeinenkin harmitus menetetyistä rilleistä. Hostellinpitäjä tosin unohti minut lukkojen taakse saunomaan, mutta vain kahdeksi tunniksi. Sainpahan saunoa rauhassa.

Matkan varrella nähty kalliomuodostelma, joka on kuulemma nukkuva jättiläinen.

Herra 4 Square, kauppaketjun maskotti, on tuttu näky kaikkialla Uudessa-Seelannissa.

Hieno hotelli/pubi Coromandel Townin pääkadun varrella

Tunnelma saunan jälkeen

Coromandel Townissa ei ollut juurikaan mitään tekemistä, muuta kuin maistaa Uudelle-Seelannille kotoperäisiä vihersimpukoita (totesin, etten edelleenkään pidä simpukoista) ja kierrellä muutamia käsityöliikkeitä mukavan amerikkalaisnaisen kanssa. Iltapäivällä seilasin lautalla takaisin Aucklandiin.

Meni hiukan annos hukkaan, taisin saada kolme simpukkaa nieltyä...

Kirsikat olivat herkullisempia kuin missään koskaan!

Hyvästit Coromandelille

Välilasku Waiheke-saarella

Kyllä Aucklandillakin on ihan tunnistettava silhuetti, lähinnä tietysti Sky Towerin ansiosta

Kansallisuus ratkaisee

Bussilla matkustellessa tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä. Välillä matkustaa pidemmän aikaa samojen ihmisten kanssa, välillä taas aiemmasta bussista tuttu tyyppi putkahtaa samaan kyytiin. Esimerkiksi eräs saksalainen poika kummitteli busseissa koko eteläsaaren ajan. Olimme aina eri määrän päiviä eri paikoissa, mutta vähän väliä oli iloisen jälleenmorjestuksen aika.

Koska ihmiset vaihtuvat jatkuvasti, monet eivät edes vaivaudu kysymään juttukumppaneidensa nimiä. Nimet unohtuvat, kansallisuus ratkaisee. Yleisimmät kysymykset bussissa ovat: Mistä olet kotoisin? Kauanko olet ollut Uudessa-Seelannissa? Oletko käynyt tällä reissulla jossakin muualla? Joidenkin kanssa keskustelu loppuu siihen, toisten kanssa juttelee pitempäänkin. Vain harvojen kohdalla päästään sille tasolle, että vaihdetaan sähköpostiosoitteita tai sovitaan treffit Facebookissa. Joinakin päivinä koko keskustelua ei jaksa aloittaa, kun aina pitää kysyä samat asiat ja antaa itse samat vastaukset. Sellaisina päivinä on tuskallista istua bussissa innokkaan höpisijän vieressä.

Eniten Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tuntuu tällä hetkellä pyörivän saksalaisia, hollantilaisia ja brittejä. Suomalaisiin en ole busseissa törmännyt, Melbournessa ja Aucklandissa heitä kyllä muuten bongasin. Ruotsalaisia on ollut muutamia. Monet etenkin Uudessa-Seelannissa pyörivät ovat olleet samalla reissulla myös Australiassa ja/tai kaukoidässä. Paljon on tullut vastaan maailmanympärimatkalaisia, ja moni on myös tullut tänne matkustettuaan ensin Etelä-Amerikan päästä päähän. Muiden juttuja kuunnellessa oma kahden ja puolen kuukauden reissu alkaa kuulostaa pelkältä pitkältä viikonlopulta!

Kaksi saksalaista, kaksi japanilaista, ranskalainen, skotlantilainen, englantilainen, suomalainen ja itävaltalainen menivät panimokierrokselle...

Enimmäkseen säästä, jättikotkista ja vääränpuoleisesta liikenteestä

Olen yleensä kaikilla reissuillani ollut todella onnekas sään suhteen, ja niin enimmäkseen nytkin. Kuivia ja aurinkoisia päiviä on riittänyt, ja vaikka Franz Josefissa satoi, sade lakkasi auringonpaisteen tieltä juuri siksi ajaksi kun menin jäätikkökävelylle ja jatkui vasta myöhemmin illalla.

Seuraavana päivänä (13.12.) kuitenkin satoi kaatamalla. Päivä oli onneksi enimmäkseen bussissa matkustamista, mutta se ei paljon lohduttanut, sillä bussin ikkunat vuotivat. Bussi oli paria istuinta lukuunottamatta täynnä, joten minäkin olin puristuneena ikkunaa vasten koko päivän. Laiton pyyhkeen itseni ja ikkunan väliin, mutta lopputuloksena oli märkä ja haiseva pyyhe, joka lensi hostellilla roskikseen. Sää jotenkin lannisti muutenkin ja koti-ikävä pääsi hiukan valloilleen. Pitkästä aikaa väliin jäänyt kuoron joulukonsertti ja karonkkakin olivat mielessä, ja jäätävät lumikinokset kuulostivat houkuttelevilta.

Sateella  (matkan varrella olleella) peilijärvellä ei ole paljon peilattavaa. Kuvassa ensimmäinen pieleen mennyt yritys nähdä Uuden-Seelannin korkein vuori Mt Cook.

Iltapäivällä pääsimme Wanakaan, jossa tein ylimääräisen kahden yön pysähdyksen. Pikkuruinen Wanaka-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli kerrassaan leppoisa ja sääkin muuttui saman tien radikaalisti. Aurinko paistoi, järvi kimmelsi, ympäröivät vuoret hohtivat lumihuippuisina. Mieliala nousi kummasti.

Wanakan keskustassa...

Menin turisti-infoon selvittelemään, mitä kivaa Wanakassa voisi tehdä. Minulle suositeltiin vesisuihkuveneilyä, joka onkin aito uusiseelantilainen harrastus. Suihkuveneessä (jetboat, en tiedä onko suihkuvene vai ehkä jettivene virallinen nimitys...) ei ole ulkoista potkuria, vaan venettä ohjataan kahden vesisuihkun avulla. Tämän ansiosta veneellä voi ajaa jopa vain 10 senttiä syvässä vedessä pelkäämättä pohjakosketusta. Veneen keksi 1950-luvulla uusiseelantilainen maanviljelijä William Hamilton, nykyään sir ja miljonääri, päästäkseen liikkumaan maatilansa matalissa joissa.

Varasin samalla Sormusten herra -kierroksen ja ratsastusretken Queenstownissa. Virkailija selvitteli sopivaa ratsastuskierrosta ja kailotti puhelimeen: "Which trek do you recommend? SHE'S A FAN OF LORD OF THE RINGS!!" Koko infokoppi hiljeni ja kaikki kääntyivät tuijottamaan. Kiinalainen turisti viereisellä tiskillä hymyili rohkaisevasti. Tulipa sitten sekin selväksi koko Wanakalle.

Illalla menin elokuviin kertakaikkiaan herttaiseen elokuvateatteriin nimeltä Cinema Paradiso. Teatteri oli samalla kahvila, josta sai mm. kotitekoista jäätelöä. Salin puolella istuimina oli mukavan kodikkaita sohvia, nojatuoleja ja jopa puolikas auto. Sohvalla röhnöttäessä voi vaikkapa siemailla olutta, ja jos tilasi ennen elokuvan alkua pizzan, se oli valmiina väliajalla. Ihan sama mitä elokuvaa siellä esitettiin (Eat, Pray, Love), kokemus oli joka tapauksessa mahtava.

Leffan alkua odotellessa

Suihkuveneily oli todella hauskaa. Ajelimme pitkin varsin matalaa Matukituki-jokea laaksossa, jota pitkin muuten Gandalf lensi kotkalla. Elokuvassa. Ei oikeasti. Kai. Uudessa-Seelannissa on kyllä elänyt jättiläiskotkia, joiden siipiväli oli kolme metriä. Anyway. Ympäröivillä vuorilla ja jäätiköllä (Etelä-Alpit ja Mt Aspiring) kuvattiin monia Sormusten herran lumikohtauksia, kuten se, jossa sormus tippuu hankeen ja Boromir ottaa sen käteensä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen Sormusten herra -kierros, vaan hurjastelun ja "Hamilton-käännöksien" lomassa mainio kuskiopas kertoili myös alueen luonnosta ja maoreista. Laakson perällä kävimme jaloittelemassa lehmien ja puiden parissa.

Matukituki-joki on useiksi uomiksi haarautuva, matala palmikkojoki. Palmikkojokia on maailmassa vain muutamissa paikoissa, lähinnä Uuden-Seelannin eteläsaarella ja Alaskassa. Niissä vesisuihkuveneet ovat käteviä!

Tyypillistä pyökkimetsää. Sormustenherramaista.

Myöhemmin päivällä päätin vuokrata polkupyörän ja ajella läheiseen Puzzling Worldiin sekä ympäri paikkakuntaa. Hetken ajeltuani tajusin kuitenkin, että myös pyörällä voi ajaa väärällä puolella tietä. Lisäksi jalkajarruihin tottuneena minulla oli hieman vaikeuksia muistaa käyttää käsijarrua, joten Puzzling Worldissä käytyäni vein pyörän hyvin äkkiä takaisin. Siinäpä sitä extreme-urheilua.

Puzzling World on erikoinen hupikeskus, jossa on mm. kaikenlaisia illuusioita vinosta huoneesta väärän perspektiivin huoneeseen. Pihalla on myös suuri sokkelo, jota kuitenkaan ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, kun se oli mitäänsanomattomista lautaseinistä tehty. Paikka oli vähän tylsä yksinään, seurassa olisi ehkä saanut enemmän iloa irti oudoissa huoneissa hulluttelusta.

Wanakan kalteva torni on yksi Puzzling Worldin hullun hauskoista ja hulvattomista nähtävyyksistä

Kolmantena päivänä koitti lähdön hetki Wanakasta, tosin neljä tuntia myöhemmin kuin piti. Bussi hajosi taas. Onneksi aurinko paistoi ja järven rannassa oli ihan leppoisaa odotella. Bussi saatiin korjattua ja matka jatkui kohti Queenstownia.