Maoreja ja munanhajua

Viime numerossa saavuin Rotoruaan, geotermisten lähteidensä vuoksi munanhajuiseksi mainostettuun kaupunkiin. Haju oli hyvin paikallinen ja varsin vieno haitta, joten ei siitä sen enempää.

Ehdin hädin tuskin heittää tavarani hostellille, kun seurasi lähtö läheiseen Tamaki-nimiseen maoriperinnekylään. Tutustuminen maorikulttuuriin alkoi jo bussissa, jota ohjasi viihdyttävä maoriopas Sonny. Hän kertoi pitkät pätkät maorien kulttuurista ennen eurooppalaisten tuloa ja neuvoi, miten meidän vieraan heimon edustajina tuli lähestyä kylää.

Kun ollaan missä tahansa portilla, tekee mieli lainata Eppu Normaalia. Yhtyeen tuotannossa minua siis miellyttää yksi ainoa mauton riimi. Aasinsilloista päivää.

Taistelin lievää turismiallergiaa vastaan koko illan, sillä ihmisiä paimennettiin paikasta toiseen vähän turhankin sujuvasti ja paikalla oli jos jonkinlaista polvihousuturistia, mutta kylässä kädentaitoja ja maorikulttuuria esittelevät näyttelijät olivat kyllä vakuuttavia ja innokkaita. Oli mielenkiintoista tutustua maorikulttuurin menneisyyteen näin havainnollisesti. Myös parikymmentäminuuttinen musiikkiesitys oli hyvä ja viihdyttävä, ja mikä tärkeintä, sopivan pituinen. Esitetyt kappaleet toivat mieleen Havaijin ja jostakin syystä Chilen. Ehkä osa lauluista muistutti hiukan Quilapayunin aatteellisia lauluja. Laulu oli moniäänistä, sitä säestettiin lähinnä kitaralla ja laulajat olivat hyviä. Lisäksi miehet tanssivat hakan ja naiset pyörittivät poi-palloja.

Ilta huipentui hangi-illalliseen, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki ruoka oli valmistettu maahan kaivetussa kuopassa. Paitsi jälkiruoaksi tarjottu pavlova-kakku, jota en muistanutkaan kaivanneeni. Marenki on mahtavaa! Ilmeisesti Uusi-Seelanti ja Australia kilpailevat enemmän tai vähemmän vakavasti pavlova-kakun keksijän tittelistä. Illallinen oli kaiken kaikkiaan varsin maittava.

Kylän vanhin nainen esitteli pelejä ja leikkejä

Silmät ammolleen ja kieli ulos, näin niitä muukalaisia tervehditään

Hangi-kuoppa. Hitsit, tekee mieli saunaan.

Kylän lihaksikas päällikkö hyvästelee bussimme päällikön perinteisesti neniä hieromalla

Seuraavana aamuna matka jatkui Wai-O-Tapun geotermiselle alueelle. Aamun ensimmäinen pysäkki oli joka päivä kello 10.15 purkautuva Lady Knox -geyser. Tarkka kellonaika on sinänsä hieman pelleilyä, että purkaus käynnistetään joka päivä keinotekoisesti laittamalla geyseriin saippuaa. Juuri saippuan ansiosta läheisen avovankilan asukkaat löysivät geysirin sata vuotta sitten peseytyessään kuumassa lähteessä. Mahtoi olla siinä sydäri lähellä.

Lisää vain saippua

Yllättävän pieni geysir

Melko laimean geysirin jälkeen siirryimme "geotermiseen ihmemaahan", joka on yksi Uuden-Seelannin vanhimpia turistinähtävyyksiä. Se on geotermisesti aktiivinen alue, jolla on erilaisia kuumia lähteitä, kiehuvia muta-altaita ja höyryäviä kallioita. Tässä vaiheessa voidaan hyvällä syyllä mainita se munanhaju. Alue oli kyllä näkemisen arvoinen, etenkin nimellä Shampagne Pool -nimellä tunnettu kiehuva kuuma lähde oli aika hieno.

Höyryävää, kiehuvaa ja tuoksahtavaa mutaa

"Maalarin paletti"

Ei kannata kokeilla

Kiehuva "samppanja-allas"

Terve väri

Matkalla yöpymispaikkaan Taupoon käytiin vilkaisemassa Waikato-joessa sijaitsevaa Huka-vesiputousta, joka ei ole kovin korkea, mutta sitäkin vuolaampi. Päivä ei ollut mitenkään erityisen kuuma, mutta putouksen ympäristön hohtavan kirkas vesi suorastaan kutsui uimaan. Se tuskin olisi silti hyvä ajatus.

Useampi bussistamme oli päättänyt tehdä tandem-laskuvarjohypyn, ja Taupossa se on Uuden-Seelannin paikoista halvinta, noin 120-160 euroa. Lisäksi hypyn voi tehdä jopa 4,5 kilometristä. Näin vilkkaalla mielikuvituksella varustettua yksilöä ei hevillä saa lentämään taivaalle helposti hajoavilla koneilla ja hyppäämään avautumatta jäävillä laskuvarjoilla, mutta hyppäämästä palanneiden innostuneet kertomukset saivat jyrkän ein jo hiukan hetkumaan. Ehkä kuitenkin ensi kerralla kun tulen Taupoon...

Taupo. Rauhallista meininkiä.