Lihaksia ja lapsenvahteja

Olen ehtinyt täällä reissun päällä käydä katsastamassa pari musikaalia. Melbournessa kävin katsomassa Maija Poppasen, jonka missasin jo Lontoossa ja Helsingissä. Odotukset olivat korkealla, olihan Maija Poppanen yksi lapsuuteni lempihahmoista ja -elokuvista, ja eivät ne odotukset aivan täyttyneet. Periaatteessa produktiossa ei ollut mitään vikaa, mitä nyt naiset puhuivat kimittämällä ja Maija Poppasen aksentti oli hiukan liian yliampuva. Kaikki esiintyjät olivat kuitenkin erinomaisia laulajia, eivätkä lapset olleet ärsyttäviä. Kritiikkiä ansaitsevat lähinnä turhat täytebiisit, kyyhkysnaisen kilometrin levyinen vibrato (pahempi kuin Duffylla Pori Jazzissa!) ja näkyvyyttäni haitannut tolppa.

Mutta Feed The Birds on kyllä hieno biisi.

Tänään kävin täällä Aucklandissa katsomassa Rocky Horror Show'n. Siitä mieleen jäi lähinnä tämä:

Ja tämä:

Mainittakoon, että Rocky eli blondi kalsariheppu (muistattehan elokuvaversiosta kultakalsari-Svenin vai miksi sitä Kinokuplakirjassa nimitettiin) oli tuon elokuussa otetun kuvan jälkeen kasvattanut itselleen vielä ERITTÄIN eritellyn sikspäkin, ja Frank N. Furterilla (Juan Jackson) oli juuri niin tumma ja paksu ÄÄNI kuin kuvasta voi päätellä.

Lihasten suuri määrä siis hieman varasti show'n ja musiikki oli välillä niin kovalla, ettei sanoista saanut selvää. Laulajat olivat kuitenkin erinomaisia, etenkin Riff-Raffia esittänyt uusiseelantilainen Kristian Lavercombe. Muu seurue oli australialaisia.

Vielä erikoisemman produktiosta teki musikaalin kirjoittanut ja säveltänyt Richard O'Brien, joka esiintyi kertojana denim-frakissaan. O'Brien on itse asiassa uusiseelantilainen ja esitti Riff-Raffin roolin musikaalin alkuperäiskokoonpanossa (1973) ja myöhemmin elokuvaversiossa. Varsin eloisa ukkeli.

Yleisön joukossa oli paljon teeman mukaan pukeutuneita, ja koko teatteri innostui tanssimaan lopuksi Time Warpia. Rocky Horror Show ei ehkä ole ihan lempimusikaalini, mutta meininki oli hyvä.