torstai 30. joulukuuta 2010

Extreme-maisemankatselua Queenstownissa

Bilekaupunkina ja extreme-urheilun mekkana tunnettuun Queenstowniin köröteltiin mainiossa säässä. Bussikuski vaihtui, vuorossa oli Scott, joka näytti ehkä 16-vuotiaalta. Hän komensi kaikki illalla Base-hostellin alakerrassa olevaan baariin ja lupasi, että Magic tarjoaa cocktail-shotteja. Baari oli juuri sellainen, mitä voi odottaa bilehostelli Basen alakerrassa olevalta baarilta: valot vilkkuivat, musiikki pauhasi niin ettei puheesta kuullut mitään, ja drinkit olivat halpoja. Taisi tulla tämän reissun GT-indeksille pohjalukema, neljä dollaria (noin 2,60e). Yritin jutella bussissa tapaamieni ihmisten kanssa jonkun aikaa, mutta kyllästyin huutamaan ja lähdin nukkumaan. Taitaa olla teini-ikä ohi... Mutta edukkaat GT:t lämmittivät!

Mahtaakohan Scott edes olla tarpeeksi vanha juomaan drinkkejään?

GT-indeksi kohdallaan

Queenstown oli ihan nätti turistikaupungiksi

Queenstownin ympäristössä kuvattiin paljon Sormusten herra -kohtauksia, ja kaupungissa toimii useita elokuvakierroksia tarjoavia firmoja. Valitsin Nomad Safaris -nimisen firman, koska sitä suositeltiin Ian Brodien Lord of the Rings Location Guidebook -matkaoppaassa. Petyin kovasti. Kierrosta mainostettiin nimellä Safari of the Scenes, ja esitteessä sanottiin nimenomaan, että firma on erikoistunut Sormusten herra -kierroksiin. Kuitenkin puolet kierroksesta käsittelikin alueen kullankaivuuhistoriaa, ja kesken retken pysähdyttiin huuhtomaan kultaa. Mitä hittoa? Kuski kertoi kyllä elokuvan kuvauspaikoista, mutta hyvin ylimalkaisesti. Iltapäivällä kanssani samassa autossa olevista kukaan muu ei ollut edes nähnyt koko elokuvia. Tuli hiukan ääliö olo, kun opas selosti ensin pitkät pätkät alueen luonnosta ja historiasta, ja luetteli sitten äkkiä läpi minulle kuvauspaikat muiden tuijottaessa kyllästyneenä.

Olin todella tuohtunut, koska kierros ei ollut todellakaan halpa, joten kirjoitin palautetta firmalle. Sain hyvin alentuvan vastauksen, että "nykyään asiakkaamme eivät enää ole niin kiinnostuneita elokuvista, eivät he halua kuulla, miten mikäkin kohtaus kuvattiin tai missä hotellissa tähdet asuivat". Mitä ihmettä? Monille varmaankin riittää pelkkä ylimalkainen maininta kuvauspaikoista, mutta Sormusten herra -kierrosta odottavat pettyvät varmasti. Minä en edes ole sieltä fanaattisimmasta päästä. No, lupasivat sentään palauttaa osan rahoista. Rakkaat lukijat, jos te menette Queenstowniin, älkää uskoko Ian Brodieta vaan valitkaa jokin muu firma!

Queenstown siintelee Wakatipu-järven rannalla. Keskellä näkyvällä Deer Park Heights -kukkulalla kuvattiin useita kohtauksia kaikkiin kolmeen Sormustinherraleffaan, mm. susiratsastajien hyökkäys ja Rohirrimin evakkomatka Edorasista.

Benji-hyppyä ei keksitty Uudessa-Seelannissa, kuten usein väitetään,  mutta täällä siitä keksittiin tehdä kaupallista toimintaa, ja se alkoi tällä sillalla Kawarau-joen yläpuolella.

Kawarau-joki esitti useassa kohtauksessa Anduin-jokea, ja se on helppo tunnistaa erikoisen värin perusteella. Joen väri esimerkiksi siinä kohtauksessa kun saattue meloo Argonath-patsaiden ohi ei ole tietokoneella muutettu, vaan joki todella on erikoisen vihertävän sininen.

Tällaisilla neliveto-Subaruilla ajeltiin. Asiaankuuluvat rekisterilaatat taitavat olla jäänne ajalta, kun Nomad Safaris oli kaupungin johtava Sormustenherra-kierrosfirma...

Bruinen eli Kohuvesi (se missä Arwen hukutti sormusaaveet laukkaavilla aaltohevosilla) ylitettiin brutaalisti Subarulla.

Queenstownia ympäröivän vuorijonon nimi on The Remarkables ("Hätkähdyttävät"), ja se on kyllä nimensä arvoinen. Hätkähdyttävät vuoret on liimattu moneen kohtaan taustalle Sormusleffoissa. Kuvan keskellä näkyvällä aukealla kuvattiin kohtaus, jossa sotajoukot kokoontuvat Pelennorin taistelua varten. Elokuvassa näkymää kuvataan ylhäältä päin kielekkeeltä, joka sijaitsee Victoria-vuorella Wellingtonissa. Pitkät linssit elokuvakameroissa...

Frodo poseeraa Isengardissa
Vertaa.fi

Näissä romanttisissa maisemissa Frodo, Sam ja Klonkku näkivät olifantit. Huomaa myös Peter Jacksonin kesämökki kuvan keskellä olevan kukkulan huipulla. Se pieni vaalea läiskä leveämmän vaalean kaistaleen yläpuolella.

Onneksi Queenstownin maineen Sormustenherra-mekkana pelasti seuraavana päivänä ratsastusretki Dart Stables -talleilla, jotka sijaitsevat Glenorchyssa, Paradise-nimisellä maatilalla. Alue on saanut nimensä alueella parveilevista paratiisisorsista, mutta oli paikka myös melko paratiisimaisen kaunis. Tilan metsissä kuvattiin monia Sormuksen ritarit -elokuvan lopussa olevia metsäkohtauksia, mutta myös ensimmäistä Narnia-elokuvaa ja Wolverinea. Kyllä, Hugh Jackman on nähty niillä pelloilla kirmaamassa alasti. Kaikin puolin nimensä mukainen siis tuo Paradise.

Wanaka-järvi aamu-usvassa

Glenorchyn kirjasto. Molemmat kirjat olivat lainassa.

Parituntinen ratsastus oli hyvin rauhallinen, ja mukaan pääsi ilman ratsastuskokemustakin. Minä noin viiden ratsastustunnin kokemuksellani olin sieltä kokeneemmasta päästä. Sain ratsukseni Elviksen, joka on oikea elokuvatähti: hän esitti Rohanin ratsua Kuninkaan paluussa. Kuten moni kyseisten elokuvien ystävä tietää, monet Rohanin ritareista olivat elokuvassa itse asiassa parroin koristeltuja naisia, koska miespuolisia ratsastajia ei vain ollut tarpeeksi. Hevoset ja ratsastajat seulottiin tarkkaan, ja mukaan päästäkseen ratsastajan piti osoittaa hallitsevansa hevosensa täydellisesti. Elvis pääsi mukaan, vaikka oli kuvausten aikaan vielä nuori ori ja hiukan turhan innokas. Sen kohtauksessa kahdensadan ratsastajan piti rynnätä kentän halki taisteluun ja pysäyttää sitten hevoset käskystä. Elvis kuitenkin innokkaana halusi vain voittaa kaikki muut hevoset juoksukilpailussa, joten se ei halunnutkaan pysähtyä. Sen sijaan se jatkoi joka kerta juoksua kielloista huolimatta, ja ratsastajaparalta murtui nenäkin kun Elvis juoksi päin puuta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, sankarihevonen vaikutti huomattavasti rauhallisemmalta.

Hepat odottelevat
Leppoisaa ratsastelua mukiinmenevissä maisemissa

Filmitähti Elvis

Tätä rinnettä pitkin örkit eli paikallisen rugby-joukkueen teinit juoksivat alas. Kohtaus on ekan leffan lopussa.

Puu, jonka juurella Boromir kuoli


Ratsastimme takaisin päin vapaapäivää viettävien hevosten laitumen poikki. Yksi kuitenkin oli kovin innokas pääsemään mukaan ja vei Elviksen paikan jonossa, mistä herra stara hiukan hermostui. Tässä vaiheessa oli iloa Eevin ratsastustunneista. Sain sankarin rauhoittumaan kuin mikäkin hevoskuiskaaja!

Queenstownin visiitin lopuksi lähdin päiväretkelle Milford Sound -vuonolle. Paikkaa hehkutetaan yhtenä Uuden-Seelannin kauneimmista. Queenstownista sinne pääsisi linnuntietä puolessa tunnissa, mutta koska vuoret ovat tiellä, autolla matka kestää neljä tuntia. Siinäpä siis köröteltiin aamupäivä ja saavuttiin suoraan laiturille, josta hypättiin risteilyaluksen kyytiin. Itse risteily kesti pari tuntia, ja nyt täytyy kyllä sanoa, että "Uuden-Seelannin kauneimmaksi paikaksi" vuono oli varsin mitäänsanomaton. Olihan siellä hiukan vesiputouksia ja jylhät kiviseinämät, varsin kaunista kyllä, mutta en ihan ymmärrä, miksi paikkaa niin kovasti hehkutetaan. No, menkää itse tekemään omat johtopöäätöksenne. Kuulemma Fjordland National Park -kansallispuistossa kulkeva kolmen päivän vaellusreitti Milford Track on upea. Tiedä sitten, onko sekin vain hypetystä.

Matkalla Milford Soundille. Uuden-Seelannin lupiinit ovat jonkun 1800-luvun maahanmuuttajan puutarhasta karanneita ja niitä kohdellaan rikkaruohoina. Bussikuski kertoi, että lapsilla on tapana raastaa kourallinen lupiinin terälehtiä, heittää kavereiden päälle ja huutaa "you're getting married!"

Vuoristossa elävä papukaija kea. Kuulemma yksi maailman älykkäimmistä linnuista ja kova varastelemaan ihmisten tavaroita.

Milford Soundissa ollaan.



Taas niitä merikarhuja. Kaukaa ne näyttivät aivan kallioon kiinnittyneiltä iilimadoilta!

Nyt kun katsoo näitä kuvia niin oli siel kyl aika kaunista...

Queenstownissa olisi ollut tekemistä kyllä pidemmäksikin aikaa kuin kahdeksi päiväksi. En esimerkiksi noussut vuorelle gondolihissillä enkä kokeillut kelkkarataa, joka kuulemani mukaan on hauskinta ja halvinta (25e), mitä kaupungissa voi tehdä. Milford Soundilta en kuitenkaan palannut Queenstowniin asti, vaan jäin puolimatkaan Te Anau -nimiseen pieneen järvenrantakylään. Kävin syömässä reissun ylellisimmän annoksen risottoa Red Cliff -nimisessä sympaattisessa tavernassa ja painuin pehkuihin.

Soma ravinteli

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Enimmäkseen säästä, jättikotkista ja vääränpuoleisesta liikenteestä

Olen yleensä kaikilla reissuillani ollut todella onnekas sään suhteen, ja niin enimmäkseen nytkin. Kuivia ja aurinkoisia päiviä on riittänyt, ja vaikka Franz Josefissa satoi, sade lakkasi auringonpaisteen tieltä juuri siksi ajaksi kun menin jäätikkökävelylle ja jatkui vasta myöhemmin illalla.

Seuraavana päivänä (13.12.) kuitenkin satoi kaatamalla. Päivä oli onneksi enimmäkseen bussissa matkustamista, mutta se ei paljon lohduttanut, sillä bussin ikkunat vuotivat. Bussi oli paria istuinta lukuunottamatta täynnä, joten minäkin olin puristuneena ikkunaa vasten koko päivän. Laiton pyyhkeen itseni ja ikkunan väliin, mutta lopputuloksena oli märkä ja haiseva pyyhe, joka lensi hostellilla roskikseen. Sää jotenkin lannisti muutenkin ja koti-ikävä pääsi hiukan valloilleen. Pitkästä aikaa väliin jäänyt kuoron joulukonsertti ja karonkkakin olivat mielessä, ja jäätävät lumikinokset kuulostivat houkuttelevilta.

Sateella  (matkan varrella olleella) peilijärvellä ei ole paljon peilattavaa. Kuvassa ensimmäinen pieleen mennyt yritys nähdä Uuden-Seelannin korkein vuori Mt Cook.

Iltapäivällä pääsimme Wanakaan, jossa tein ylimääräisen kahden yön pysähdyksen. Pikkuruinen Wanaka-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli kerrassaan leppoisa ja sääkin muuttui saman tien radikaalisti. Aurinko paistoi, järvi kimmelsi, ympäröivät vuoret hohtivat lumihuippuisina. Mieliala nousi kummasti.

Wanakan keskustassa...


Menin turisti-infoon selvittelemään, mitä kivaa Wanakassa voisi tehdä. Minulle suositeltiin vesisuihkuveneilyä, joka onkin aito uusiseelantilainen harrastus. Suihkuveneessä (jetboat, en tiedä onko suihkuvene vai ehkä jettivene virallinen nimitys...) ei ole ulkoista potkuria, vaan venettä ohjataan kahden vesisuihkun avulla. Tämän ansiosta veneellä voi ajaa jopa vain 10 senttiä syvässä vedessä pelkäämättä pohjakosketusta. Veneen keksi 1950-luvulla uusiseelantilainen maanviljelijä William Hamilton, nykyään sir ja miljonääri, päästäkseen liikkumaan maatilansa matalissa joissa.

Varasin samalla Sormusten herra -kierroksen ja ratsastusretken Queenstownissa. Virkailija selvitteli sopivaa ratsastuskierrosta ja kailotti puhelimeen: "Which trek do you recommend? SHE'S A FAN OF LORD OF THE RINGS!!" Koko infokoppi hiljeni ja kaikki kääntyivät tuijottamaan. Kiinalainen turisti viereisellä tiskillä hymyili rohkaisevasti. Tulipa sitten sekin selväksi koko Wanakalle.

Illalla menin elokuviin kertakaikkiaan herttaiseen elokuvateatteriin nimeltä Cinema Paradiso. Teatteri oli samalla kahvila, josta sai mm. kotitekoista jäätelöä. Salin puolella istuimina oli mukavan kodikkaita sohvia, nojatuoleja ja jopa puolikas auto. Sohvalla röhnöttäessä voi vaikkapa siemailla olutta, ja jos tilasi ennen elokuvan alkua pizzan, se oli valmiina väliajalla. Ihan sama mitä elokuvaa siellä esitettiin (Eat, Pray, Love), kokemus oli joka tapauksessa mahtava.



Leffan alkua odotellessa

Suihkuveneily oli todella hauskaa. Ajelimme pitkin varsin matalaa Matukituki-jokea laaksossa, jota pitkin muuten Gandalf lensi kotkalla. Elokuvassa. Ei oikeasti. Kai. Uudessa-Seelannissa on kyllä elänyt jättiläiskotkia, joiden siipiväli oli kolme metriä. Anyway. Ympäröivillä vuorilla ja jäätiköllä (Etelä-Alpit ja Mt Aspiring) kuvattiin monia Sormusten herran lumikohtauksia, kuten se, jossa sormus tippuu hankeen ja Boromir ottaa sen käteensä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen Sormusten herra -kierros, vaan hurjastelun ja "Hamilton-käännöksien" lomassa mainio kuskiopas kertoili myös alueen luonnosta ja maoreista. Laakson perällä kävimme jaloittelemassa lehmien ja puiden parissa.

Matukituki-joki on useiksi uomiksi haarautuva, matala palmikkojoki. Palmikkojokia on maailmassa vain muutamissa paikoissa, lähinnä Uuden-Seelannin eteläsaarella ja Alaskassa. Niissä vesisuihkuveneet ovat käteviä!


Tyypillistä pyökkimetsää. Sormustenherramaista.


Myöhemmin päivällä päätin vuokrata polkupyörän ja ajella läheiseen Puzzling Worldiin sekä ympäri paikkakuntaa. Hetken ajeltuani tajusin kuitenkin, että myös pyörällä voi ajaa väärällä puolella tietä. Lisäksi jalkajarruihin tottuneena minulla oli hieman vaikeuksia muistaa käyttää käsijarrua, joten Puzzling Worldissä käytyäni vein pyörän hyvin äkkiä takaisin. Siinäpä sitä extreme-urheilua.

Puzzling World on erikoinen hupikeskus, jossa on mm. kaikenlaisia illuusioita vinosta huoneesta väärän perspektiivin huoneeseen. Pihalla on myös suuri sokkelo, jota kuitenkaan ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, kun se oli mitäänsanomattomista lautaseinistä tehty. Paikka oli vähän tylsä yksinään, seurassa olisi ehkä saanut enemmän iloa irti oudoissa huoneissa hulluttelusta.

Wanakan kalteva torni on yksi Puzzling Worldin hullun hauskoista ja hulvattomista nähtävyyksistä

Kolmantena päivänä koitti lähdön hetki Wanakasta, tosin neljä tuntia myöhemmin kuin piti. Bussi hajosi taas. Onneksi aurinko paistoi ja järven rannassa oli ihan leppoisaa odotella. Bussi saatiin korjattua ja matka jatkui kohti Queenstownia.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Etelän hetelmiä

Retki lautalla pohjoissaarelta eteläsaarelle (2,5 viikkoa sitten) Cookin salmen yli oli nopeasti ohi, mikä oli mukavaa, sillä koskaan ei ole mikään laiva heilunut niin paljon. Yhtäkkiä huomasin käveleväni käytävällä ylämäkeen ja kohta lattia menikin karkuun. Onneksi pahin oli ohi parissakymmenessä minuutissa, ja saatoin keskittyä ihailemaan maisemia, mitkä olivat varsin mukiinmenevät. Laiva oli keskiverto Viron-paatin kokoinen, mutta eksoottista kyllä, kukaan ei ollut kännissä kello 8.30 aamulla.

I can see my house from here! Tai siis en ole ihan varma, mikä noista se oli, mutta tuolla se on!

Meininkiä halpishyteissä.

Picton näköpiirissä

Lautta rantautui eteläsaarelle Pictonin kalanhajuiseen satamakaupunkiin, jossa sataman lisäksi ei paljon muuta ollutkaan. Taikabussi odotteli meitä satamassa ja bussissa kuski Rick, joka osoittautui oikein mukavaksi kuskioppaaksi. Ikävä kyllä hän haisi niin pahasti viikon vanhalta hieltä, että ensimmäisen päivän jälkeen oli pakko siirtyä istumaan bussin peräosaan. Mutta mainio kuski muuten. Mikäs siinä.

Lähdimme siitä köröttelemään halki viinimaiden, jotka näyttivät kuin suoraan Italiasta paikalle kuskatuilta. Päivän pysäkki oli Nelson, sympaattinen kesäkaupunki eteläsaaren länsirannikolla. Kaupungissa oli pääkatu, kirkko ja McDonalds, eikä juuri muuta. Sormustenherra-perspektiivistä kaupungin tekee mielenkiintoiseksi paikallinen kultaseppä Jens Hansen, joka takoi Sormusten sormuksen ja muut sormukset elokuviin. Hansen itse on jo kuollut, mutta hänen poikansa jatkaa putiikkia ja takoo tilauksesta elokuvasormuksia halukkaille. Jens Hansenia ei pidä sekoittaa Hans Jenseniin, joka on tuttu ehkä Kahden tornin lisämateriaaleja katsoneille...

Hansin, siis Jensin työpaja.

Näkymää Nelsonissa
Hostellissa oli "sauna"
Nelsonin ympäristössä sijaitsee pieni mutta upea Abel Tasmanin kansallispuisto, joka on kuuluisa kultaisista hiekkarannoistaan ja upeista vaellusreiteistään. Vaikka etenkin kolmen päivän retkeä kehutaan yhdeksi maailman upeimmista, päätin reippailla vain yhden päivän kävelyn. Ehkä ensi kerralla sitten pidempiä vaelluksia. Pääsin veneellä reitin alkuun ja tepastelin kuuden tunnin retken metsäisessä maastossa, joka poikkesi välillä todellakin kultaisilla hiekkarannoilla. Valitettavasti kyyti takaisin kaupunkiin oli lähdössä niin pian, että reitti piti kävellä melkoista tahtia ja aikaa ei jäänyt uimiseen. Maisemat olivat kuitenkin taas aivan erilaiset kuin mitä olin siihen mennessä nähnyt, ja metsässä näki paljon lintuja kuten hopearillejä (silvereye; suomenkielinen nimi onkin hieno, koska linnulla on kirjaimellisesti hopeiset rillit päässä!) ja viuhkamonarkkeja (fantail).

Vene odottelee rannassa

Laivakoira piti vahtia

Paratiisisorsa on Uuden-Seelannin kotoperäinen laji

Riippusilta

Reitti sopii ilmeisesti kaikenikäisille

Vaihteeksi tutumman näköinen piipertäjä


Ei hullumpi paikka meloskella


Selkeä polku kulki metsässä, rannoilla ja pusikossa
Nelsonista matka jatkui alas länsirannikkoa vaihtelevissa maisemissa ja kostean pilvisessä säässä. Päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli Cape Foulwind, siten kapteeni Cookin nimeämä, koska sillä kohdalla ikävä tuuli puhalsi tutkimuslaivueen pois kurssilta. Itselleni nimestä tuli mieleen Terrence ja Phillip, mutta olenkin henkisesti 5-vuotias. Cape Foulwindissä nähtiin kallioilla lekottelevia hylkeitä, tarkemmin sanottuna uudenseelanninmerikarhuja, ja parkkipaikalla tepasteli lähes kesy weka (kotoperäinen, lentokyvytön lintu).

Lekottelijoita

Eka weka

Nam nam, suolakeksiä!
Seuraava pysäkki olivat Punakaikin kuuluisat "lettukalliot" (Pancake Rocks). Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka näyttävät erikoisen kulumisen tuloksena lettukasoilta. Varsin jännä näky. Kuten kunnon turisti, Pancake Rocksilla söin lounaaksi lettuja.

Lettujen fossiileja

Lettua lähikuvassa

Eivät ole mitään pieniä kukkasia nämä
Illan suussa saavuttiin Greymouthiin, pieneen kaivoskylään (koti monelle Pike Riverin kaivosturmassa menehtyneelle), jossa jälleen kerran ei ollut paljon muuta kuin pääkatu ja McDonald's. No, oli siellä myös Monteithsin panimo, jonne mentiin joukolla tutustumaan. Kierroksen lopuksi oli luvassa olutmaistiaisia ja illallinen. Varsinaisen kierroksen aikana näiden odotus väreili ilmassa varsin selkeänä, eikä ainakaan itselleni jäänyt kierroksesta mieleen juurikaan mitään muuta kuin se, että tehtaan puolella kaksi naista pakkaa koko päivän käsin pulloja liukuhihnalta pahvipakkauksiin. Tuli elävä Posti-flashback, mutta onneksi kohta oltiin oluen äärellä. Panimon pubissa saimme maistaa seitsemää olutta ja yhtä siideriä, ja sen jälkeen saimme puolen tunnin ajan litkiä juomia hanoista minkä ehdimme. Ja kyllähän se ilmainen alkoholi aina parhaalta maistuu.

Näihin pahvikehikkoihin pullot pakataan. Käsin.

Seitsemää sorttia

Ruuhkaa tiskin väärällä puolella
Panimokierroksen jälkeinen aamu valkeni jälleen harmaana, ja heräsin aamulla pirteänä Skype-treffeille. Joillakin illan juhlinta oli jatkunut pikkutunneille asti, ja kaksi skotlantilaista poikaa köröttelivätkin sitten seuraavan reittiosuuden vuokra-autolla bussin perässä nukuttuaan aamulla pommiin.

Päivän määränpää oli Franz Josefin vuoristokylä, joka teki taas uuden ennätyksen yöpymispaikkojen pienuudessa. Eteläisten alppien juurella sijaitsevassa kylässä kuitenkin kokemista riitti kiivinsuojelukeskuksesta joka kylän hupiin, laskuvarjohyppyyn.Otin tilaisuudesta vaarin, ja menin katsomaan kiivejä, koska niitä on lähes mahdoton nähdä luonnossa muualla kuin eteläsaaren kärjen luona sijaitsevalla Stewart-saarella. Täällä ne sitten tepastelivat aitauksissaan kuin karvaiset broilerit. Erikoisia otuksia. Valokuvaus kielletty.

Päätin antaa itselleni ennakkoon joululahjan ja lentää helikopterilla kävelemään Franz Josefin jäätikölle. En ollut ennen ollut helikopterin kyydissä ja yllätyin hiukan, etten yhtään pelännyt sen kyydissä. Lentäminen tuntui vain mahtavalta. Kaartelimme jäätikön yllä vartin verran ja laskeuduimme sen rinteeseen, jossa oppaamme odotti hakku kädessä. Meille iskettiin jääraudat jalkaan, ja seuraavat kaksi ja puoli tuntia kiipeilimme pitkin jäätikköä oppaan perässä ja kurkistelimme pikkuruisiin jään muodostamiin tunneleihin. Jää oli kovaa, ja jäärautojen avulla sillä oli helppo kävellä. Kylmäkään ei ollut, reilusti plussan puolella pysyttiin. Eipä jäätikkökävely mitenkään olennaisen mullistava kokemus ollut, mutta hauskaa oli. Reippailun jälkeen menimme ansaitusti lillumaan ulkoilmakylpylän lämpimiin altaisiin. Vielä kun olisi saunaan päässyt...

Roger-roger!

Franz Josefin jäätikkö lähestyy


Jääraudoissani on tappopiikit!