Enimmäkseen säästä, jättikotkista ja vääränpuoleisesta liikenteestä

Olen yleensä kaikilla reissuillani ollut todella onnekas sään suhteen, ja niin enimmäkseen nytkin. Kuivia ja aurinkoisia päiviä on riittänyt, ja vaikka Franz Josefissa satoi, sade lakkasi auringonpaisteen tieltä juuri siksi ajaksi kun menin jäätikkökävelylle ja jatkui vasta myöhemmin illalla.

Seuraavana päivänä (13.12.) kuitenkin satoi kaatamalla. Päivä oli onneksi enimmäkseen bussissa matkustamista, mutta se ei paljon lohduttanut, sillä bussin ikkunat vuotivat. Bussi oli paria istuinta lukuunottamatta täynnä, joten minäkin olin puristuneena ikkunaa vasten koko päivän. Laiton pyyhkeen itseni ja ikkunan väliin, mutta lopputuloksena oli märkä ja haiseva pyyhe, joka lensi hostellilla roskikseen. Sää jotenkin lannisti muutenkin ja koti-ikävä pääsi hiukan valloilleen. Pitkästä aikaa väliin jäänyt kuoron joulukonsertti ja karonkkakin olivat mielessä, ja jäätävät lumikinokset kuulostivat houkuttelevilta.

Sateella  (matkan varrella olleella) peilijärvellä ei ole paljon peilattavaa. Kuvassa ensimmäinen pieleen mennyt yritys nähdä Uuden-Seelannin korkein vuori Mt Cook.

Iltapäivällä pääsimme Wanakaan, jossa tein ylimääräisen kahden yön pysähdyksen. Pikkuruinen Wanaka-järven rannalla sijaitseva kaupunki oli kerrassaan leppoisa ja sääkin muuttui saman tien radikaalisti. Aurinko paistoi, järvi kimmelsi, ympäröivät vuoret hohtivat lumihuippuisina. Mieliala nousi kummasti.

Wanakan keskustassa...

Menin turisti-infoon selvittelemään, mitä kivaa Wanakassa voisi tehdä. Minulle suositeltiin vesisuihkuveneilyä, joka onkin aito uusiseelantilainen harrastus. Suihkuveneessä (jetboat, en tiedä onko suihkuvene vai ehkä jettivene virallinen nimitys...) ei ole ulkoista potkuria, vaan venettä ohjataan kahden vesisuihkun avulla. Tämän ansiosta veneellä voi ajaa jopa vain 10 senttiä syvässä vedessä pelkäämättä pohjakosketusta. Veneen keksi 1950-luvulla uusiseelantilainen maanviljelijä William Hamilton, nykyään sir ja miljonääri, päästäkseen liikkumaan maatilansa matalissa joissa.

Varasin samalla Sormusten herra -kierroksen ja ratsastusretken Queenstownissa. Virkailija selvitteli sopivaa ratsastuskierrosta ja kailotti puhelimeen: "Which trek do you recommend? SHE'S A FAN OF LORD OF THE RINGS!!" Koko infokoppi hiljeni ja kaikki kääntyivät tuijottamaan. Kiinalainen turisti viereisellä tiskillä hymyili rohkaisevasti. Tulipa sitten sekin selväksi koko Wanakalle.

Illalla menin elokuviin kertakaikkiaan herttaiseen elokuvateatteriin nimeltä Cinema Paradiso. Teatteri oli samalla kahvila, josta sai mm. kotitekoista jäätelöä. Salin puolella istuimina oli mukavan kodikkaita sohvia, nojatuoleja ja jopa puolikas auto. Sohvalla röhnöttäessä voi vaikkapa siemailla olutta, ja jos tilasi ennen elokuvan alkua pizzan, se oli valmiina väliajalla. Ihan sama mitä elokuvaa siellä esitettiin (Eat, Pray, Love), kokemus oli joka tapauksessa mahtava.

Leffan alkua odotellessa

Suihkuveneily oli todella hauskaa. Ajelimme pitkin varsin matalaa Matukituki-jokea laaksossa, jota pitkin muuten Gandalf lensi kotkalla. Elokuvassa. Ei oikeasti. Kai. Uudessa-Seelannissa on kyllä elänyt jättiläiskotkia, joiden siipiväli oli kolme metriä. Anyway. Ympäröivillä vuorilla ja jäätiköllä (Etelä-Alpit ja Mt Aspiring) kuvattiin monia Sormusten herran lumikohtauksia, kuten se, jossa sormus tippuu hankeen ja Boromir ottaa sen käteensä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen Sormusten herra -kierros, vaan hurjastelun ja "Hamilton-käännöksien" lomassa mainio kuskiopas kertoili myös alueen luonnosta ja maoreista. Laakson perällä kävimme jaloittelemassa lehmien ja puiden parissa.

Matukituki-joki on useiksi uomiksi haarautuva, matala palmikkojoki. Palmikkojokia on maailmassa vain muutamissa paikoissa, lähinnä Uuden-Seelannin eteläsaarella ja Alaskassa. Niissä vesisuihkuveneet ovat käteviä!

Tyypillistä pyökkimetsää. Sormustenherramaista.

Myöhemmin päivällä päätin vuokrata polkupyörän ja ajella läheiseen Puzzling Worldiin sekä ympäri paikkakuntaa. Hetken ajeltuani tajusin kuitenkin, että myös pyörällä voi ajaa väärällä puolella tietä. Lisäksi jalkajarruihin tottuneena minulla oli hieman vaikeuksia muistaa käyttää käsijarrua, joten Puzzling Worldissä käytyäni vein pyörän hyvin äkkiä takaisin. Siinäpä sitä extreme-urheilua.

Puzzling World on erikoinen hupikeskus, jossa on mm. kaikenlaisia illuusioita vinosta huoneesta väärän perspektiivin huoneeseen. Pihalla on myös suuri sokkelo, jota kuitenkaan ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, kun se oli mitäänsanomattomista lautaseinistä tehty. Paikka oli vähän tylsä yksinään, seurassa olisi ehkä saanut enemmän iloa irti oudoissa huoneissa hulluttelusta.

Wanakan kalteva torni on yksi Puzzling Worldin hullun hauskoista ja hulvattomista nähtävyyksistä

Kolmantena päivänä koitti lähdön hetki Wanakasta, tosin neljä tuntia myöhemmin kuin piti. Bussi hajosi taas. Onneksi aurinko paistoi ja järven rannassa oli ihan leppoisaa odotella. Bussi saatiin korjattua ja matka jatkui kohti Queenstownia.

Etelän hetelmiä

Retki lautalla pohjoissaarelta eteläsaarelle (2,5 viikkoa sitten) Cookin salmen yli oli nopeasti ohi, mikä oli mukavaa, sillä koskaan ei ole mikään laiva heilunut niin paljon. Yhtäkkiä huomasin käveleväni käytävällä ylämäkeen ja kohta lattia menikin karkuun. Onneksi pahin oli ohi parissakymmenessä minuutissa, ja saatoin keskittyä ihailemaan maisemia, mitkä olivat varsin mukiinmenevät. Laiva oli keskiverto Viron-paatin kokoinen, mutta eksoottista kyllä, kukaan ei ollut kännissä kello 8.30 aamulla.

I can see my house from here! Tai siis en ole ihan varma, mikä noista se oli, mutta tuolla se on!

Meininkiä halpishyteissä.

Picton näköpiirissä

Lautta rantautui eteläsaarelle Pictonin kalanhajuiseen satamakaupunkiin, jossa sataman lisäksi ei paljon muuta ollutkaan. Taikabussi odotteli meitä satamassa ja bussissa kuski Rick, joka osoittautui oikein mukavaksi kuskioppaaksi. Ikävä kyllä hän haisi niin pahasti viikon vanhalta hieltä, että ensimmäisen päivän jälkeen oli pakko siirtyä istumaan bussin peräosaan. Mutta mainio kuski muuten. Mikäs siinä.

Lähdimme siitä köröttelemään halki viinimaiden, jotka näyttivät kuin suoraan Italiasta paikalle kuskatuilta. Päivän pysäkki oli Nelson, sympaattinen kesäkaupunki eteläsaaren länsirannikolla. Kaupungissa oli pääkatu, kirkko ja McDonalds, eikä juuri muuta. Sormustenherra-perspektiivistä kaupungin tekee mielenkiintoiseksi paikallinen kultaseppä Jens Hansen, joka takoi Sormusten sormuksen ja muut sormukset elokuviin. Hansen itse on jo kuollut, mutta hänen poikansa jatkaa putiikkia ja takoo tilauksesta elokuvasormuksia halukkaille. Jens Hansenia ei pidä sekoittaa Hans Jenseniin, joka on tuttu ehkä Kahden tornin lisämateriaaleja katsoneille...

Hansin, siis Jensin työpaja.

Näkymää Nelsonissa

Hostellissa oli "sauna"

Nelsonin ympäristössä sijaitsee pieni mutta upea Abel Tasmanin kansallispuisto, joka on kuuluisa kultaisista hiekkarannoistaan ja upeista vaellusreiteistään. Vaikka etenkin kolmen päivän retkeä kehutaan yhdeksi maailman upeimmista, päätin reippailla vain yhden päivän kävelyn. Ehkä ensi kerralla sitten pidempiä vaelluksia. Pääsin veneellä reitin alkuun ja tepastelin kuuden tunnin retken metsäisessä maastossa, joka poikkesi välillä todellakin kultaisilla hiekkarannoilla. Valitettavasti kyyti takaisin kaupunkiin oli lähdössä niin pian, että reitti piti kävellä melkoista tahtia ja aikaa ei jäänyt uimiseen. Maisemat olivat kuitenkin taas aivan erilaiset kuin mitä olin siihen mennessä nähnyt, ja metsässä näki paljon lintuja kuten hopearillejä (silvereye; suomenkielinen nimi onkin hieno, koska linnulla on kirjaimellisesti hopeiset rillit päässä!) ja viuhkamonarkkeja (fantail).

Vene odottelee rannassa

Laivakoira piti vahtia

Paratiisisorsa on Uuden-Seelannin kotoperäinen laji

Riippusilta

Reitti sopii ilmeisesti kaikenikäisille

Vaihteeksi tutumman näköinen piipertäjä

Ei hullumpi paikka meloskella

Selkeä polku kulki metsässä, rannoilla ja pusikossa

Nelsonista matka jatkui alas länsirannikkoa vaihtelevissa maisemissa ja kostean pilvisessä säässä. Päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli Cape Foulwind, siten kapteeni Cookin nimeämä, koska sillä kohdalla ikävä tuuli puhalsi tutkimuslaivueen pois kurssilta. Itselleni nimestä tuli mieleen Terrence ja Phillip, mutta olenkin henkisesti 5-vuotias. Cape Foulwindissä nähtiin kallioilla lekottelevia hylkeitä, tarkemmin sanottuna uudenseelanninmerikarhuja, ja parkkipaikalla tepasteli lähes kesy weka (kotoperäinen, lentokyvytön lintu).

Lekottelijoita

Eka weka

Nam nam, suolakeksiä!

Seuraava pysäkki olivat Punakaikin kuuluisat "lettukalliot" (Pancake Rocks). Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka näyttävät erikoisen kulumisen tuloksena lettukasoilta. Varsin jännä näky. Kuten kunnon turisti, Pancake Rocksilla söin lounaaksi lettuja.

Lettujen fossiileja

Lettua lähikuvassa

Eivät ole mitään pieniä kukkasia nämä

Illan suussa saavuttiin Greymouthiin, pieneen kaivoskylään (koti monelle Pike Riverin kaivosturmassa menehtyneelle), jossa jälleen kerran ei ollut paljon muuta kuin pääkatu ja McDonald's. No, oli siellä myös Monteithsin panimo, jonne mentiin joukolla tutustumaan. Kierroksen lopuksi oli luvassa olutmaistiaisia ja illallinen. Varsinaisen kierroksen aikana näiden odotus väreili ilmassa varsin selkeänä, eikä ainakaan itselleni jäänyt kierroksesta mieleen juurikaan mitään muuta kuin se, että tehtaan puolella kaksi naista pakkaa koko päivän käsin pulloja liukuhihnalta pahvipakkauksiin. Tuli elävä Posti-flashback, mutta onneksi kohta oltiin oluen äärellä. Panimon pubissa saimme maistaa seitsemää olutta ja yhtä siideriä, ja sen jälkeen saimme puolen tunnin ajan litkiä juomia hanoista minkä ehdimme. Ja kyllähän se ilmainen alkoholi aina parhaalta maistuu.

Näihin pahvikehikkoihin pullot pakataan. Käsin.

Seitsemää sorttia

Ruuhkaa tiskin väärällä puolella

Panimokierroksen jälkeinen aamu valkeni jälleen harmaana, ja heräsin aamulla pirteänä Skype-treffeille. Joillakin illan juhlinta oli jatkunut pikkutunneille asti, ja kaksi skotlantilaista poikaa köröttelivätkin sitten seuraavan reittiosuuden vuokra-autolla bussin perässä nukuttuaan aamulla pommiin.

Päivän määränpää oli Franz Josefin vuoristokylä, joka teki taas uuden ennätyksen yöpymispaikkojen pienuudessa. Eteläisten alppien juurella sijaitsevassa kylässä kuitenkin kokemista riitti kiivinsuojelukeskuksesta joka kylän hupiin, laskuvarjohyppyyn.Otin tilaisuudesta vaarin, ja menin katsomaan kiivejä, koska niitä on lähes mahdoton nähdä luonnossa muualla kuin eteläsaaren kärjen luona sijaitsevalla Stewart-saarella. Täällä ne sitten tepastelivat aitauksissaan kuin karvaiset broilerit. Erikoisia otuksia. Valokuvaus kielletty.

Päätin antaa itselleni ennakkoon joululahjan ja lentää helikopterilla kävelemään Franz Josefin jäätikölle. En ollut ennen ollut helikopterin kyydissä ja yllätyin hiukan, etten yhtään pelännyt sen kyydissä. Lentäminen tuntui vain mahtavalta. Kaartelimme jäätikön yllä vartin verran ja laskeuduimme sen rinteeseen, jossa oppaamme odotti hakku kädessä. Meille iskettiin jääraudat jalkaan, ja seuraavat kaksi ja puoli tuntia kiipeilimme pitkin jäätikköä oppaan perässä ja kurkistelimme pikkuruisiin jään muodostamiin tunneleihin. Jää oli kovaa, ja jäärautojen avulla sillä oli helppo kävellä. Kylmäkään ei ollut, reilusti plussan puolella pysyttiin. Eipä jäätikkökävely mitenkään olennaisen mullistava kokemus ollut, mutta hauskaa oli. Reippailun jälkeen menimme ansaitusti lillumaan ulkoilmakylpylän lämpimiin altaisiin. Vielä kun olisi saunaan päässyt...

Roger-roger!

Franz Josefin jäätikkö lähestyy

Jääraudoissani on tappopiikit!

Maoreja ja munanhajua

Viime numerossa saavuin Rotoruaan, geotermisten lähteidensä vuoksi munanhajuiseksi mainostettuun kaupunkiin. Haju oli hyvin paikallinen ja varsin vieno haitta, joten ei siitä sen enempää.

Ehdin hädin tuskin heittää tavarani hostellille, kun seurasi lähtö läheiseen Tamaki-nimiseen maoriperinnekylään. Tutustuminen maorikulttuuriin alkoi jo bussissa, jota ohjasi viihdyttävä maoriopas Sonny. Hän kertoi pitkät pätkät maorien kulttuurista ennen eurooppalaisten tuloa ja neuvoi, miten meidän vieraan heimon edustajina tuli lähestyä kylää.

Kun ollaan missä tahansa portilla, tekee mieli lainata Eppu Normaalia. Yhtyeen tuotannossa minua siis miellyttää yksi ainoa mauton riimi. Aasinsilloista päivää.

Taistelin lievää turismiallergiaa vastaan koko illan, sillä ihmisiä paimennettiin paikasta toiseen vähän turhankin sujuvasti ja paikalla oli jos jonkinlaista polvihousuturistia, mutta kylässä kädentaitoja ja maorikulttuuria esittelevät näyttelijät olivat kyllä vakuuttavia ja innokkaita. Oli mielenkiintoista tutustua maorikulttuurin menneisyyteen näin havainnollisesti. Myös parikymmentäminuuttinen musiikkiesitys oli hyvä ja viihdyttävä, ja mikä tärkeintä, sopivan pituinen. Esitetyt kappaleet toivat mieleen Havaijin ja jostakin syystä Chilen. Ehkä osa lauluista muistutti hiukan Quilapayunin aatteellisia lauluja. Laulu oli moniäänistä, sitä säestettiin lähinnä kitaralla ja laulajat olivat hyviä. Lisäksi miehet tanssivat hakan ja naiset pyörittivät poi-palloja.

Ilta huipentui hangi-illalliseen, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki ruoka oli valmistettu maahan kaivetussa kuopassa. Paitsi jälkiruoaksi tarjottu pavlova-kakku, jota en muistanutkaan kaivanneeni. Marenki on mahtavaa! Ilmeisesti Uusi-Seelanti ja Australia kilpailevat enemmän tai vähemmän vakavasti pavlova-kakun keksijän tittelistä. Illallinen oli kaiken kaikkiaan varsin maittava.

Kylän vanhin nainen esitteli pelejä ja leikkejä

Silmät ammolleen ja kieli ulos, näin niitä muukalaisia tervehditään

Hangi-kuoppa. Hitsit, tekee mieli saunaan.

Kylän lihaksikas päällikkö hyvästelee bussimme päällikön perinteisesti neniä hieromalla

Seuraavana aamuna matka jatkui Wai-O-Tapun geotermiselle alueelle. Aamun ensimmäinen pysäkki oli joka päivä kello 10.15 purkautuva Lady Knox -geyser. Tarkka kellonaika on sinänsä hieman pelleilyä, että purkaus käynnistetään joka päivä keinotekoisesti laittamalla geyseriin saippuaa. Juuri saippuan ansiosta läheisen avovankilan asukkaat löysivät geysirin sata vuotta sitten peseytyessään kuumassa lähteessä. Mahtoi olla siinä sydäri lähellä.

Lisää vain saippua

Yllättävän pieni geysir

Melko laimean geysirin jälkeen siirryimme "geotermiseen ihmemaahan", joka on yksi Uuden-Seelannin vanhimpia turistinähtävyyksiä. Se on geotermisesti aktiivinen alue, jolla on erilaisia kuumia lähteitä, kiehuvia muta-altaita ja höyryäviä kallioita. Tässä vaiheessa voidaan hyvällä syyllä mainita se munanhaju. Alue oli kyllä näkemisen arvoinen, etenkin nimellä Shampagne Pool -nimellä tunnettu kiehuva kuuma lähde oli aika hieno.

Höyryävää, kiehuvaa ja tuoksahtavaa mutaa

"Maalarin paletti"

Ei kannata kokeilla

Kiehuva "samppanja-allas"

Terve väri

Matkalla yöpymispaikkaan Taupoon käytiin vilkaisemassa Waikato-joessa sijaitsevaa Huka-vesiputousta, joka ei ole kovin korkea, mutta sitäkin vuolaampi. Päivä ei ollut mitenkään erityisen kuuma, mutta putouksen ympäristön hohtavan kirkas vesi suorastaan kutsui uimaan. Se tuskin olisi silti hyvä ajatus.

Useampi bussistamme oli päättänyt tehdä tandem-laskuvarjohypyn, ja Taupossa se on Uuden-Seelannin paikoista halvinta, noin 120-160 euroa. Lisäksi hypyn voi tehdä jopa 4,5 kilometristä. Näin vilkkaalla mielikuvituksella varustettua yksilöä ei hevillä saa lentämään taivaalle helposti hajoavilla koneilla ja hyppäämään avautumatta jäävillä laskuvarjoilla, mutta hyppäämästä palanneiden innostuneet kertomukset saivat jyrkän ein jo hiukan hetkumaan. Ehkä kuitenkin ensi kerralla kun tulen Taupoon...

Taupo. Rauhallista meininkiä.