Maoreja ja munanhajua

Viime numerossa saavuin Rotoruaan, geotermisten lähteidensä vuoksi munanhajuiseksi mainostettuun kaupunkiin. Haju oli hyvin paikallinen ja varsin vieno haitta, joten ei siitä sen enempää.

Ehdin hädin tuskin heittää tavarani hostellille, kun seurasi lähtö läheiseen Tamaki-nimiseen maoriperinnekylään. Tutustuminen maorikulttuuriin alkoi jo bussissa, jota ohjasi viihdyttävä maoriopas Sonny. Hän kertoi pitkät pätkät maorien kulttuurista ennen eurooppalaisten tuloa ja neuvoi, miten meidän vieraan heimon edustajina tuli lähestyä kylää.

Kun ollaan missä tahansa portilla, tekee mieli lainata Eppu Normaalia. Yhtyeen tuotannossa minua siis miellyttää yksi ainoa mauton riimi. Aasinsilloista päivää.

Taistelin lievää turismiallergiaa vastaan koko illan, sillä ihmisiä paimennettiin paikasta toiseen vähän turhankin sujuvasti ja paikalla oli jos jonkinlaista polvihousuturistia, mutta kylässä kädentaitoja ja maorikulttuuria esittelevät näyttelijät olivat kyllä vakuuttavia ja innokkaita. Oli mielenkiintoista tutustua maorikulttuurin menneisyyteen näin havainnollisesti. Myös parikymmentäminuuttinen musiikkiesitys oli hyvä ja viihdyttävä, ja mikä tärkeintä, sopivan pituinen. Esitetyt kappaleet toivat mieleen Havaijin ja jostakin syystä Chilen. Ehkä osa lauluista muistutti hiukan Quilapayunin aatteellisia lauluja. Laulu oli moniäänistä, sitä säestettiin lähinnä kitaralla ja laulajat olivat hyviä. Lisäksi miehet tanssivat hakan ja naiset pyörittivät poi-palloja.

Ilta huipentui hangi-illalliseen, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että kaikki ruoka oli valmistettu maahan kaivetussa kuopassa. Paitsi jälkiruoaksi tarjottu pavlova-kakku, jota en muistanutkaan kaivanneeni. Marenki on mahtavaa! Ilmeisesti Uusi-Seelanti ja Australia kilpailevat enemmän tai vähemmän vakavasti pavlova-kakun keksijän tittelistä. Illallinen oli kaiken kaikkiaan varsin maittava.

Kylän vanhin nainen esitteli pelejä ja leikkejä

Silmät ammolleen ja kieli ulos, näin niitä muukalaisia tervehditään

Hangi-kuoppa. Hitsit, tekee mieli saunaan.

Kylän lihaksikas päällikkö hyvästelee bussimme päällikön perinteisesti neniä hieromalla

Seuraavana aamuna matka jatkui Wai-O-Tapun geotermiselle alueelle. Aamun ensimmäinen pysäkki oli joka päivä kello 10.15 purkautuva Lady Knox -geyser. Tarkka kellonaika on sinänsä hieman pelleilyä, että purkaus käynnistetään joka päivä keinotekoisesti laittamalla geyseriin saippuaa. Juuri saippuan ansiosta läheisen avovankilan asukkaat löysivät geysirin sata vuotta sitten peseytyessään kuumassa lähteessä. Mahtoi olla siinä sydäri lähellä.

Lisää vain saippua

Yllättävän pieni geysir

Melko laimean geysirin jälkeen siirryimme "geotermiseen ihmemaahan", joka on yksi Uuden-Seelannin vanhimpia turistinähtävyyksiä. Se on geotermisesti aktiivinen alue, jolla on erilaisia kuumia lähteitä, kiehuvia muta-altaita ja höyryäviä kallioita. Tässä vaiheessa voidaan hyvällä syyllä mainita se munanhaju. Alue oli kyllä näkemisen arvoinen, etenkin nimellä Shampagne Pool -nimellä tunnettu kiehuva kuuma lähde oli aika hieno.

Höyryävää, kiehuvaa ja tuoksahtavaa mutaa

"Maalarin paletti"

Ei kannata kokeilla

Kiehuva "samppanja-allas"

Terve väri

Matkalla yöpymispaikkaan Taupoon käytiin vilkaisemassa Waikato-joessa sijaitsevaa Huka-vesiputousta, joka ei ole kovin korkea, mutta sitäkin vuolaampi. Päivä ei ollut mitenkään erityisen kuuma, mutta putouksen ympäristön hohtavan kirkas vesi suorastaan kutsui uimaan. Se tuskin olisi silti hyvä ajatus.

Useampi bussistamme oli päättänyt tehdä tandem-laskuvarjohypyn, ja Taupossa se on Uuden-Seelannin paikoista halvinta, noin 120-160 euroa. Lisäksi hypyn voi tehdä jopa 4,5 kilometristä. Näin vilkkaalla mielikuvituksella varustettua yksilöä ei hevillä saa lentämään taivaalle helposti hajoavilla koneilla ja hyppäämään avautumatta jäävillä laskuvarjoilla, mutta hyppäämästä palanneiden innostuneet kertomukset saivat jyrkän ein jo hiukan hetkumaan. Ehkä kuitenkin ensi kerralla kun tulen Taupoon...

Taupo. Rauhallista meininkiä.

Lihaksia ja lapsenvahteja

Olen ehtinyt täällä reissun päällä käydä katsastamassa pari musikaalia. Melbournessa kävin katsomassa Maija Poppasen, jonka missasin jo Lontoossa ja Helsingissä. Odotukset olivat korkealla, olihan Maija Poppanen yksi lapsuuteni lempihahmoista ja -elokuvista, ja eivät ne odotukset aivan täyttyneet. Periaatteessa produktiossa ei ollut mitään vikaa, mitä nyt naiset puhuivat kimittämällä ja Maija Poppasen aksentti oli hiukan liian yliampuva. Kaikki esiintyjät olivat kuitenkin erinomaisia laulajia, eivätkä lapset olleet ärsyttäviä. Kritiikkiä ansaitsevat lähinnä turhat täytebiisit, kyyhkysnaisen kilometrin levyinen vibrato (pahempi kuin Duffylla Pori Jazzissa!) ja näkyvyyttäni haitannut tolppa.

Mutta Feed The Birds on kyllä hieno biisi.

Tänään kävin täällä Aucklandissa katsomassa Rocky Horror Show'n. Siitä mieleen jäi lähinnä tämä:

Ja tämä:

Mainittakoon, että Rocky eli blondi kalsariheppu (muistattehan elokuvaversiosta kultakalsari-Svenin vai miksi sitä Kinokuplakirjassa nimitettiin) oli tuon elokuussa otetun kuvan jälkeen kasvattanut itselleen vielä ERITTÄIN eritellyn sikspäkin, ja Frank N. Furterilla (Juan Jackson) oli juuri niin tumma ja paksu ÄÄNI kuin kuvasta voi päätellä.

Lihasten suuri määrä siis hieman varasti show'n ja musiikki oli välillä niin kovalla, ettei sanoista saanut selvää. Laulajat olivat kuitenkin erinomaisia, etenkin Riff-Raffia esittänyt uusiseelantilainen Kristian Lavercombe. Muu seurue oli australialaisia.

Vielä erikoisemman produktiosta teki musikaalin kirjoittanut ja säveltänyt Richard O'Brien, joka esiintyi kertojana denim-frakissaan. O'Brien on itse asiassa uusiseelantilainen ja esitti Riff-Raffin roolin musikaalin alkuperäiskokoonpanossa (1973) ja myöhemmin elokuvaversiossa. Varsin eloisa ukkeli.

Yleisön joukossa oli paljon teeman mukaan pukeutuneita, ja koko teatteri innostui tanssimaan lopuksi Time Warpia. Rocky Horror Show ei ehkä ole ihan lempimusikaalini, mutta meininki oli hyvä.

Jälkivaikutelmia Sydneystä

Muutama päivä Sydneyssä hurahti nopeasti. Katsomista olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta tuntuu, että kaikki olennainen tuli nähtyä nytkin. Säät suosivat pari ensimmäistä päivää, jopa niin että onnistuin käräyttämään naamani. Se kävi kyllä todella nopeasti ja salakavalasti, joten ei ole mikään vitsi, että aurinkorasvaa kannattaa laittaa jopa pilvisenä päivänä.

Irlannista paikalle raahattu Victoria nimeään kantavan ostoskeskuksen edustalla

Harbour Bridge

Futuristista näkymää Darling Harbourista, horisontissa Sydney Tower

Olen huomannut, että kun on vain vähän aikaa tutustua isoon kaupunkiin, kannattaa kiltisti nöyrtyä heti alkuun matkustamaan paikallisella kiertoajelubussilla, niin mauttomalta kuin se vaikuttaakin. Siten saa hyvän yleiskäsityksen kaupungista ja siitä, mitä nähtävyyksiä haluaa käydä katsomassa. Usein lippu on voimassa 24 tuntia, joten kätevintä on tehdä yksi kokonainen ajelukierros illansuussa lähes viimeisellä bussilla ja mennä seuraavana päivänä kierrokselle uudelleen pysähdellen haluamissaan paikoissa.

Sydneyssä käppäilin ensimmäisenä päivänä pääkadun käytännössä päästä päähän The Rocksiin, ostin kiertoajelubussin lipun siellä ja ajoin sillä takaisin hostellin vieressä sijaitsevalle rautatieasemalle. Samaan lippuun kuului myös kierros Bondi Beachin ympäristössä, joten seuraavana aamuna köröttelin ensin Bondi Beachin kierroksen ja vaihdoin sitten kaupunkikiertoajeluun. Menin Woolloomooloo Bayhin lounaalle, koska siellä sijaitsevasta kioskista kuulemma Sydneyn silmäätekevätkin käyvät ostamassa piirakkaa. Erilaiset suolaiset piirakat ovat ilmeisesti täällä jokin maan erikoisuus, niitä on tarjolla kaikkialla. Hyvin englantilaistyylinen tuotos. Tilasin listalta Tigerin, jossa oli taikinakuoren sisällä lihakastiketta, piirakan päällä perunamuusia ja hernesosetta ja vielä sen päällä ruskeaa kastiketta. Ei mikään ihan pikku lounas eikä mitään gourmeta, mutta siinähän se meni.

Lounas, taustalla Finger Wharf

Kävelin seuraavaksi Sydneyn oopperatalolle. Oikaisin luonnontieteellisen puutarhan halki, mikä oli loistava veto. Kasvit eivät niin kovasti kiinnosta, mutta ihmettelin, mitä vinkunaa puista kuuluu ja huomasin, että niiden latvat olivat täynnä hedelmälepakoita. Siistiä! Lisäksi puistossa käyskenteli iibiksiä ja muita lintuja. Otin kengät pois ja käppäilin noin kilometrin matkan oopperatalolle nurmikkoja pitkin.

Australianpyhäiibis, ystävien kesken pelkkä iibis

Lentäviä koiria eli hedelmälepakoita vai mitä lie lenkkoja ne nykyään ovat

Oopperataloa tyydyin toljottamaan ulkopuolelta, koska opastettu kierros olisi maksanut noin 40 euroa. Illaksi pakenin sadetta Darling Harbourin IMAX-teatteriin, joka muuten on maailman suurin lajissaan. IMAX-teatterissahan valkokangas on kaarella vähän samaan tapaan kuin planetaariossa, jolloin todella tuntuu kuin olisi elokuvan keskellä. Valitettavasti ohjelmiston puolesta tarjolla ei ollut muuta kuin jo kertaalleen nähty Avatar, mutta kyllä se näytti komealta.

Jätin maisematorni Sydney Towerin väliin kalliin hintansa vuoksi ja päätin sen sijaan maanantaina kiivetä Harbour Bridgen kaaren huipulla olevalle näköalatasanteelle. En kuitenkaan tahtonut millään löytää paikkaa, josta kiipeilykierros alkaa, ja kun huomasin jo olevani sillalla, en enää viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja tyydyin siis vain kävelemään sillan yli. Näkymät olivat kyllä varsin komeat sieltäkin.

Toisella puolella lahtea sijaitsee 1900-luvun alussa perustettu Luna Park -huvipuisto, joka muistuttaa hengeltään hiukan New Yorkin Coney Islandia. Sateisena maanantaina se oli myös yhtä kuollut paikka, vain pari luokkaretkiryhmää oli puistossa. Kävin kokeilemassa vanhaa vuoristorataa, joka oli minulle ainakin ihan sopivan hurja, ja jatkoin sitten matkaa lauttalaiturille. Ajoin takaisin lahden toiselle puolelle yhdellä satama-alueella liikennöivistä lautoista.

Freddie elää

Vuoristoradassa oli söpöt vaunut

Mine! Mine!

Illalla tapasin Sydneyssä tutkimusvaihdossa olevan Eriikan, joka asustaa lähellä Bondi Beachiä. Eriikka pyöräytti illalla suorastaan herkullisen lammasaterian kuskuksen ja avokadosalaatin kera. Nam nam!

Viimeisenä Sydneyn-päivänä käppäilin aamupäivällä Bondi Beachilla ja siitä eteenpäin pitkin rantaa. Ilma oli ikävän pilvinen ja tuulinen, joten uimaan ei ollut asiaa (vaikkakin veden lämpötila olisi ollut mukava 18 astetta), mutta rantatiellä oli meneillään Scuplture By The Sea -tapahtuma, ja polun molemmin puolin oli erilaisia veistoksia. Tein parin tunnin kävelylenkin niitä ihmetellen.

Dangerous conditions

Bondi Beach ei-niin-houkuttelevana

Taidetta rannalla

Tällaisessa asussa kelpaisi uiskennella Suomessakin marraskuussa

Samaisena tiistaina sattui olemaan myös Melbourne Cup, Melbournessa järjestettävä vuotuinen laukkakilpailu, joka on hiukan kuin Australian versio Englannin Royal Ascot -laukkakisoista. Victorian osavaltiossa Melbourne Cupin päivä on yleinen vapaapäivä, ja Sydneyssäkin iltapäivällä käytyä kilpailua saattoi katsoa monessa pubissa screeniltä. Kuten Ascotissakin, tärkeä osa tapahtumaa on naisten muoti ja erityisesti hatut. Hienosti pukeutuneita seurueita liikkui kaupungillakin paljon. Itse menin Eriikan työpaikalle University of Sydneyyn, jossa henkilökunnalle (ja nyt myös minulle) oli kuohuviinitarjoilua ja laukkakilpailun katsomista. Paha kyllä kisa oli ohi ennen kuin arvasimmekaan, ja näimme siitä vain lopun. No, sentään saatiin kuohuviiniä.

Sydney on varsin nätti kaupunki, mutta jotenkin se ei sykähdyttänyt. En oikein osaa sanoa, miksi. Jotenkin se oli vain tylsä. Saa nähdä, mitä mieltä olen Melbournesta. Brisbane on kuulemma kiva, mutta sinne en tällä retkellä pääse.