Merta ja hiekkaa

Seuraavana aamuna (6.1.) matka jatkui Aucklandista vielä kerran pohjoiseen, nyt kohti Paihiaa ja Bay of Islandsia, saarien täyttämää lahtea pohjoissaaren itärannikolla. Matkaa tehtiin kiemurtelevilla hiekkateillä, jotka yhdessä helteen kanssa tekivät olon hiukan tukalaksi. Höykytys jatkui Paihiaan päästyäni, sillä jatkoin suoraan pikku risteilylle saaristoon. Vesisuihkuvene oli iso, mutta merenkäyntiä oli ihan kiitettävästi. Itse virkistyin meri-ilmasta ja olo oli ihan hyvä, mutta yrjöpusseja näytti kerääntyvän roskikseen hyvää tahtia...

Paihian idylliä

Risteilyllä nähtiin Hole in the Rock, joka oli - reikä kalliossa. Oujee.

Roskis täynnä yrjöpusseja. Kyllä, otin siitä kuvan ja laitoin vieläpä blogiin.

Uudenseelanninmeriharakka ja nokimeriharakka (kokonaan musta versio) ovat Uuden-Seelannin kotoperäisiä lajeja. Ja aika kivoja.

Oiva saalis laiturilla

Paihia vaikuttaa pitkälti turistikaupungilta. Keskustan alueella ei asu paljonkaan paikallisia, he asuvat läheisissä kylissä. Tekemistä riittää, ei niinkään kaupungilla, vaan merellä kaikenlaista risteilyistä liitovarjoiluun. Parikin firmaa järjestää risteilyjä, joissa pääsee uimaan delfiinien joukkoon, ja pitihän sitä kokeilla. Valitettavasti snorklaajien ryhmä oli niin iso, että sillä hetkellä kun ensimmäiset loiskahtivat veteen, delfiinit lähtivät vetämään ja viimeisenä sukeltaneet jäivät nuolemaan näppejään. Delfiinit eivät tainneet olla leikkituulella, tai ehkä niillä oli ruokailu kesken. No, sentään yksi delfiini ui aivan alapuoleltani kala suussa. Mikä oli aika siistiä.

Katson autiota hiekkarantaa Paihiassa

Tällä kertaa pullonokkadelfiinejä

Paluumatkalla risteilyltä pistäydyin Russellissa, Uuden-Seelannin ensimmäisessä pääkaupungissa, joka sijaitsee Paihiaa vastapäätä. Kun eurooppalaiset alkoivat 1800-luvulla rampata Uudessa-Seelannissa, Bay of Islands oli kätevä luonnollinen satama, ja Russell eli maorinimeltään Kororareka muodostui kaupanteon myötä. Kaupunki sai pian hurjan maineen laittomuuksien ja prostituution pesäkkeenä, ja se tunnettiinkin nimellä "Hell Hole of the Pacific". Nyt paikka oli rauhallinen merenrantakylä vanhoine rakennuksineen ja rantaravintoloineen. Russellissa voi pistäytyä vaikkapa lounaalla Paihiasta, sillä lauttoja kulkee kylien välillä vartin välein.

Russellin rantabulevardia

Paihian viereisessä kylässä Waitangissa (vartin kävelymatkan päässä...) allekirjoitettiin ensimmäinen maorien ja eurooppalaisten, tässä tapauksessa englantilaisten välinen sopimus, jonka myötä maoreista tuli Britannian kansalaisia ja Uudesta-Seelannista Britannian kruununsiirtomaa. Sopimuksessa myös luvattiin maoreilla oikeus omistaa maansa ja omaisuutensa. Tätä 6.2.1840 allekirjoitettua Waitangin sopimusta pidetään Uuden-Seelannin perustuslakina ja sen kunniaksi helmikuun 6. päivänä vietetään maan kansallispäivää Waitangi Daytä.

Pihakatoksessa oli suuri maorikanootti eli waka. Nykymaorikielessä kaikki kulkuvälineet autoista lentokoneisiin ovat myös waka.

Yksityiskohta

Waitangin sopimuksen muistomerkki

Uuden-Seelannin pohjoisin kärki on nimeltään Cape Reinga, ja sinne suuntautui seuraava päiväretki. Maorikielen sana "reinga" tarkoittaa tuonpuoleista, ja maoriuskomusten mukaan Cape Reingassa kuolleiden sielut siirtyvät tuonpuoleiseen. Moni uusiseelantilainen matkustaakin Cape Reingaan muistamaan kuolleita läheisiään. Cape Reingaa pidetään myös Tasmaninmeren ja Tyynenmeren rajana.

Cape Reinga

Pitkä matka Eurooppaan

Kallion kärjen oikeassa kyljessä näkyy 800 vuotta vanha pohutukawapuu, jonka juuria myöten vainajan sielu nousee ylös maasta ja laskeutuu tuonpuoleiseen.

Istutin tämän nuoren miehen avustuksella Coprosma rhamnoides -pensaan Cape Reingan hankalaan maaperään. Istutuksen sijainti Google Mapsissa (vihreän nuolen kohdalla)

Matkalla Cape Reingaan pysähdyttiin katselemaan ikivanhoja kauripuita (ja niistä askarreltuja esineitä voiveitsistä valtaistuimiin) sekä surffaamaan dyyneillä, mikä vaikutti pelottavalta, mutta osoittautui älyttömän hauskaksi. Jalkapöydät vain kuoriutuivat, kun yritti jarruttaa (turhaan).

Frodo ja iso puu

Tämä sopisi meikäläisen valtaistuinsaliin

Nämä portaat on kaiverrettu jättimäisen kauripuun sisään. Ancient Kauri Museum -myymälän puut on nostettu soisesta maaperästä, jossa ne ovat säilyneet vuosituhansia hautautuneena. Näin isoja (=vanhoja) kauripuita ei enää ole elossa, ja elävät puut ovat suojeltuja.

Surffaamaan menossa. Kiipeäminen dyynin huipulle oli raskainta.

Tyytyväisenä laskun jälkeen. Hiekkaa oli kyllä ihan joka paikassa ja sitä löytyi tyyliin korvasta vielä viikkoa myöhemminkin. Normaalia surffausta en sitten ehtinyt kokeilla, mutta sentään tällaista.

Laudalla pääsi aika kovaa!

Rannallekin ehdittiin huuhtomaan pois liiat hiekat.

Takaisinpäin ajettiin pitkin 90 Mile Beach -rantaa, joka on ihan virallisestikin osa valtatietä. Sitä pitkin tosin pystyy ajamaan vain laskuveden aikaan, mitä muutamasta hiekkaan hautautuneesta autonromusta päätellen kaikki eivät ole sisäistäneet. 90 Mile Beach on nimestään huolimatta vain 55 mailia (noin 85 km) pitkä. 90 mailia pääteltiin aikoinaan siitä, että lehmälauma kulkee päivässä 30 mailia, ja siltä kesti kolme päivää kulkea ranta päästä päähän. Väärin laskettu, pöntöt lähetyssaarnaajat.

Frodo 55 mailin rannalla

Tässä sitä seistään keskellä valtatietä.