Etelän hetelmiä

Retki lautalla pohjoissaarelta eteläsaarelle (2,5 viikkoa sitten) Cookin salmen yli oli nopeasti ohi, mikä oli mukavaa, sillä koskaan ei ole mikään laiva heilunut niin paljon. Yhtäkkiä huomasin käveleväni käytävällä ylämäkeen ja kohta lattia menikin karkuun. Onneksi pahin oli ohi parissakymmenessä minuutissa, ja saatoin keskittyä ihailemaan maisemia, mitkä olivat varsin mukiinmenevät. Laiva oli keskiverto Viron-paatin kokoinen, mutta eksoottista kyllä, kukaan ei ollut kännissä kello 8.30 aamulla.

I can see my house from here! Tai siis en ole ihan varma, mikä noista se oli, mutta tuolla se on!

Meininkiä halpishyteissä.

Picton näköpiirissä

Lautta rantautui eteläsaarelle Pictonin kalanhajuiseen satamakaupunkiin, jossa sataman lisäksi ei paljon muuta ollutkaan. Taikabussi odotteli meitä satamassa ja bussissa kuski Rick, joka osoittautui oikein mukavaksi kuskioppaaksi. Ikävä kyllä hän haisi niin pahasti viikon vanhalta hieltä, että ensimmäisen päivän jälkeen oli pakko siirtyä istumaan bussin peräosaan. Mutta mainio kuski muuten. Mikäs siinä.

Lähdimme siitä köröttelemään halki viinimaiden, jotka näyttivät kuin suoraan Italiasta paikalle kuskatuilta. Päivän pysäkki oli Nelson, sympaattinen kesäkaupunki eteläsaaren länsirannikolla. Kaupungissa oli pääkatu, kirkko ja McDonalds, eikä juuri muuta. Sormustenherra-perspektiivistä kaupungin tekee mielenkiintoiseksi paikallinen kultaseppä Jens Hansen, joka takoi Sormusten sormuksen ja muut sormukset elokuviin. Hansen itse on jo kuollut, mutta hänen poikansa jatkaa putiikkia ja takoo tilauksesta elokuvasormuksia halukkaille. Jens Hansenia ei pidä sekoittaa Hans Jenseniin, joka on tuttu ehkä Kahden tornin lisämateriaaleja katsoneille...

Hansin, siis Jensin työpaja.

Näkymää Nelsonissa

Hostellissa oli "sauna"

Nelsonin ympäristössä sijaitsee pieni mutta upea Abel Tasmanin kansallispuisto, joka on kuuluisa kultaisista hiekkarannoistaan ja upeista vaellusreiteistään. Vaikka etenkin kolmen päivän retkeä kehutaan yhdeksi maailman upeimmista, päätin reippailla vain yhden päivän kävelyn. Ehkä ensi kerralla sitten pidempiä vaelluksia. Pääsin veneellä reitin alkuun ja tepastelin kuuden tunnin retken metsäisessä maastossa, joka poikkesi välillä todellakin kultaisilla hiekkarannoilla. Valitettavasti kyyti takaisin kaupunkiin oli lähdössä niin pian, että reitti piti kävellä melkoista tahtia ja aikaa ei jäänyt uimiseen. Maisemat olivat kuitenkin taas aivan erilaiset kuin mitä olin siihen mennessä nähnyt, ja metsässä näki paljon lintuja kuten hopearillejä (silvereye; suomenkielinen nimi onkin hieno, koska linnulla on kirjaimellisesti hopeiset rillit päässä!) ja viuhkamonarkkeja (fantail).

Vene odottelee rannassa

Laivakoira piti vahtia

Paratiisisorsa on Uuden-Seelannin kotoperäinen laji

Riippusilta

Reitti sopii ilmeisesti kaikenikäisille

Vaihteeksi tutumman näköinen piipertäjä

Ei hullumpi paikka meloskella

Selkeä polku kulki metsässä, rannoilla ja pusikossa

Nelsonista matka jatkui alas länsirannikkoa vaihtelevissa maisemissa ja kostean pilvisessä säässä. Päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli Cape Foulwind, siten kapteeni Cookin nimeämä, koska sillä kohdalla ikävä tuuli puhalsi tutkimuslaivueen pois kurssilta. Itselleni nimestä tuli mieleen Terrence ja Phillip, mutta olenkin henkisesti 5-vuotias. Cape Foulwindissä nähtiin kallioilla lekottelevia hylkeitä, tarkemmin sanottuna uudenseelanninmerikarhuja, ja parkkipaikalla tepasteli lähes kesy weka (kotoperäinen, lentokyvytön lintu).

Lekottelijoita

Eka weka

Nam nam, suolakeksiä!

Seuraava pysäkki olivat Punakaikin kuuluisat "lettukalliot" (Pancake Rocks). Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka näyttävät erikoisen kulumisen tuloksena lettukasoilta. Varsin jännä näky. Kuten kunnon turisti, Pancake Rocksilla söin lounaaksi lettuja.

Lettujen fossiileja

Lettua lähikuvassa

Eivät ole mitään pieniä kukkasia nämä

Illan suussa saavuttiin Greymouthiin, pieneen kaivoskylään (koti monelle Pike Riverin kaivosturmassa menehtyneelle), jossa jälleen kerran ei ollut paljon muuta kuin pääkatu ja McDonald's. No, oli siellä myös Monteithsin panimo, jonne mentiin joukolla tutustumaan. Kierroksen lopuksi oli luvassa olutmaistiaisia ja illallinen. Varsinaisen kierroksen aikana näiden odotus väreili ilmassa varsin selkeänä, eikä ainakaan itselleni jäänyt kierroksesta mieleen juurikaan mitään muuta kuin se, että tehtaan puolella kaksi naista pakkaa koko päivän käsin pulloja liukuhihnalta pahvipakkauksiin. Tuli elävä Posti-flashback, mutta onneksi kohta oltiin oluen äärellä. Panimon pubissa saimme maistaa seitsemää olutta ja yhtä siideriä, ja sen jälkeen saimme puolen tunnin ajan litkiä juomia hanoista minkä ehdimme. Ja kyllähän se ilmainen alkoholi aina parhaalta maistuu.

Näihin pahvikehikkoihin pullot pakataan. Käsin.

Seitsemää sorttia

Ruuhkaa tiskin väärällä puolella

Panimokierroksen jälkeinen aamu valkeni jälleen harmaana, ja heräsin aamulla pirteänä Skype-treffeille. Joillakin illan juhlinta oli jatkunut pikkutunneille asti, ja kaksi skotlantilaista poikaa köröttelivätkin sitten seuraavan reittiosuuden vuokra-autolla bussin perässä nukuttuaan aamulla pommiin.

Päivän määränpää oli Franz Josefin vuoristokylä, joka teki taas uuden ennätyksen yöpymispaikkojen pienuudessa. Eteläisten alppien juurella sijaitsevassa kylässä kuitenkin kokemista riitti kiivinsuojelukeskuksesta joka kylän hupiin, laskuvarjohyppyyn.Otin tilaisuudesta vaarin, ja menin katsomaan kiivejä, koska niitä on lähes mahdoton nähdä luonnossa muualla kuin eteläsaaren kärjen luona sijaitsevalla Stewart-saarella. Täällä ne sitten tepastelivat aitauksissaan kuin karvaiset broilerit. Erikoisia otuksia. Valokuvaus kielletty.

Päätin antaa itselleni ennakkoon joululahjan ja lentää helikopterilla kävelemään Franz Josefin jäätikölle. En ollut ennen ollut helikopterin kyydissä ja yllätyin hiukan, etten yhtään pelännyt sen kyydissä. Lentäminen tuntui vain mahtavalta. Kaartelimme jäätikön yllä vartin verran ja laskeuduimme sen rinteeseen, jossa oppaamme odotti hakku kädessä. Meille iskettiin jääraudat jalkaan, ja seuraavat kaksi ja puoli tuntia kiipeilimme pitkin jäätikköä oppaan perässä ja kurkistelimme pikkuruisiin jään muodostamiin tunneleihin. Jää oli kovaa, ja jäärautojen avulla sillä oli helppo kävellä. Kylmäkään ei ollut, reilusti plussan puolella pysyttiin. Eipä jäätikkökävely mitenkään olennaisen mullistava kokemus ollut, mutta hauskaa oli. Reippailun jälkeen menimme ansaitusti lillumaan ulkoilmakylpylän lämpimiin altaisiin. Vielä kun olisi saunaan päässyt...

Roger-roger!

Franz Josefin jäätikkö lähestyy

Jääraudoissani on tappopiikit!