Mordoriin mä kaipaan niin

Tauposta lähdettiin kohti Tongariron kansallispuistoa, Sormusten herra -elokuvien Mordoria, mutta matkalla pysähdyttiin kiiltomatoluolista kuuluisaan Waitomon pikkukaupunkiin. Panin kiltisti taas hiukan rahaa pajatsoon ja pääsin osallistumaan nk. black water raftingiin, joka tarkoittaa käytännössä maanalaisessa joessa lillumista (white water rafting tarkoittaa koskenlaskua, nimi lienee väännetty siitä).

Vedimme ylle märkäpuvut ja jalkaan kumisaappaat. Näissä tamineissa vaapuimme läheisen luolan suuaukolle, missä jokaiselle tungettiin kainaloon ilmalla täytetty auton sisäkumi. Laskeuduimme varsin jyrkkiä portaita ja kallionvälejä kuilun pohjalle ja sytytimme kypärässämme olevan lampun. Oppaamme johdattivat meitä pitkin pimeää mutta onneksi varsin tilavaa luolaa eteenpäin. Katossa oli hienoja tippukivimuodostelmia. Pikku hiljaa luolan lattialla alkoi olla yhä enemmän vettä. Ensin kastuivat polvet, kohta jo bikiniraja. Sitten olikin aika istahtaa renkaan päälle ja lennähtää selkä edellä alas pienestä vesiputouksesta, mikä onneksi kuulostaa hurjemmalta kuin olikaan.

Koko joukkio yhdistettiin pitkäksi ketjuksi, jota opas veti perässään kahlatessaan kainaloita myöten vedessä. Otsalamput sammutettiin, ja samassa huomattiin, että luolan katto oli täynnä kiiltomatoja. Kyllä siinä vallan kelpasi lillua hiljaksilleen eteenpäin ja tuijotella tuikkivia matosia. Yllättävän rentouttava kokemus, jonka jälkeen pääsi lämpimään suihkuun ja sai vieläpä kuumaa keittoa.

En ottanut kameraa mukaan veteen lillumaan..

Waitomossa voi myös seurata angorakanien keritsemistä. Se olisi ollut epäilemättä kiinnostavaa katseltavaa, mutta jäipähän jotakin ensi kertaankin.

Illaksi saavuttiin Tongariron kansallispuistoon, ja jo hostellin pihalta oli mukava näkymä suoraan Mordoriin ja Tuomiovuorelle. Kansallispuisto on UNESCON maailmanperintökohteiden listalla sekä luonnon että kulttuuriarvon puolesta, ja tuliperäisten vuorten Ruapehun, Ngauruhoen (Tuomiovuori) ja Tongariron lomassa kulkeva Tongariro Alpine Track on kuulemma yksi maailman hienoimmista yhden päivän kävelyreiteistä.

Tulivuoret Tongariro (pilvessä) ja Ngauruhoe, alias Tuomiovuori

Hostellin edustalla pönöttävä kiivi nokkii Ruapehu-vuorta

Ei se ainakaan mikään ihan kevyt retki ole. Jyrkkiä nousuja ja laskuja mahtui runsaasti vajaan 20 kilometrin matkalle, mutta ehjänä ja kävelyajassa laskettuna 7 tunnissa sieltä selvittiin, joten ei se sentään ylivoimaisen raskasta ollut. Ymmärrän kuitenkin hyvin, ettei reitille huonoissa sääoloissa edes kävelijöitä päästetä. Mekin jouduimme jännittämään seuraavan päivän säätä, mutta onneksi se osoittautui varsin passeliksi, viileää ja osittain harmillisen pilvistä, mutta kävelylle kelvollista.

Reitti kartalla

Ken tästä huonolla säällä käy, saa kaiken toivon heittää

Mordormaista tunnelmaa alusta asti

Maisemat tosiaan olivat kuin Mordorista. Alkutaival oli kuin kivikkoista nummea, jonka jälkeen reitti alkoi nousta ja maasto muuttui mustemmaksi. Kaikkialla oli omituisen muotoisia laavakivimuodostelmia. Polku johdatti Ngauruhoen ja Tongariron välistä Red Craterille, punaisen maaperän ympäröivälle kraaterille, joka oli reitin korkein kohta, noin 1 800 metriä. Sen jälkeen alkoi jyrkkä laskeutuminen, ensin hienoa laavahiekkaa pitkin tuliperäiselle järvelle ja siitä tasaisesti alas viettäen karujen ja osittain lumen peittämienkin maisemien halki.

Urhea hobitti Mordorissa

Evästauko Tuomiovuoren juurella

Sää pysyi koko matkan melko samanlaisena, mutta vaatetusta piti silti jatkuvasti lisätä ja vähentää. Välillä olin T-paidassa ja paljain säärin, välillä taas oli sukat, säärystimet, kaksi paitaa ja kuoritakki. Ja huppu päässä.

Värjöttelevää joukkoa autiotuvan kuistilla

Kävelin reittiä enimmäkseen itsekseni, mutta vähän väliä bussissa tapaamani pikku ydinporukan kanssa. Etenimme reittiä yllättävän nopeasti. Matkaan oli annettu aikaa kahdeksan tuntia, jonka jälkeen bussi takaisin majoituspaikkaan lähtisi reitin toisesta päästä. Saavuimme reitin loppupäässä olevalle Ketetahin autiotuvalle kuitenkin jo noin reilun viiden tunnin jälkeen, joten istuskelimme jonkin aikaa tuvassa. Viihdyimme hiukan liiankin hyvin, sillä loppumatkaksi tulikin jo kiire. Loppumatka oli onneksi helppoa maastoa, eikä bussi jättänyt.

Voin kertoa, että illalla uni maittoi.